Muusakokelas Kengurupallo

Ihmiset havahtuvat aikuisuuteen erilaisten asioiden kautta. Itse taisin havahtua siinä vaiheessa kun tajusin halunneeni jollain oudolla esitietoisella tasolla olla jonkun taideteoksen innoittajana, muusana. Niin kovasti kuin olin kirjoittanut ainejärjestölehteen ja esseisiin siitä, miten elämää ei voi pysäyttää ja että koko yrityskin on typeryydessään ällistyttävä, niin enkö vaan jossain salaa halunnutkin pysäyttää sen. Olisin halunnut nähdä itseni siinä pysäytyskuvassa. Rakastavassa pysäytyskuvassa. Haluavassa pysäytyskuvassa.

Kaikki alkoi purkautua, kun aloin kirjoittaa jonkin ulkoisenkin tulosvastuullisuuden painamana. Muusakokeluus, jota olin siihen saakka piilotellut itseltäni, tunki näkyviin, enkä oikein pitänyt näkemästäni.

Silti ihmettelin, että miten on mahdollista, ettei kukaan ole rustannut edes huonoa pikku värssyä, vaikka olin niin kovasti ponnistellut.

Vai olinko? Oli pakko tarkastella asiaa kunnolla. Kyllä vain, liehuvat hiukset, mutta kovin ohuet ja ruokkoamattomat ja alituiseen takussa. Oletteko kuulleet muusista, joilla on liki rastoittunut toinen korvantaus? Pitkiä, satumaisia, liehuvia vaatekappaleita, sen pystyin ja olin pystynyt järjestämään. Mutta sitten olin pilannut vaikutelman puhua papattamalla, nauramalla liikaa ja väärille asioille ja ennen kaikkea niistämällä välillä hihaan itkettyäni. Edes traagista muusaa halajavat eivät oletettavasti halua muusaa, joka menneitä muistellessaan vollottaa vuolaasti hiemankin alkoholia saatuaan, puhuu raiskatuksi tulleista läheisistä ja niistää sitten hihaan. Ei siinä paljon auta, vaikka kuinka baletissa sanottiin, että on lyyriset kädet. Niin käsifetisististä ihmistä ei olekaan, että pelkillä lyyrisesti liikehtivillä käsillä, joissa on vielä aika paksut ranteet ja sormet ja lapiomainen kämmen, pötkittäisiin pitkälle.

Ja senkin sain huomata harharetkilläni, että vaikka kuinka pystyin kuvittelemaan, että joku tarpeeksi sekaisin oleva voisi palvoa minneäni, niin hitto vie, en itse jaksanut yhtään sitä tunnetta, että jonkun seurassa kävin kesyksi, vienoksi ja vaitonaiseksi kuin jonkin kuvakudoksen kauhtunut neito, joka silmäilee ujosti maan tomua ristipistosilmin. Niin kovasti kuin osittain halusinkin muusaksi ja niin kovasti kuin rakastankin kasveja ja heidän tapaansa olla ja asuttaa maailmaa, oli aika selvää, että taipumukseni eivät osoittaneet vegetoinnin suuntaan vaan että olin varsin tyypillinen nisäkäs, ja vieläpä tällaisessa kaikkiruokaisessa, petomaisessa ja juonivassa lajissa. Ounastelin kainostelumoodiin osuessani, että näinköhän se onnistuisi kuitenkaan rauhoittamaan minua pidemmän päälle. Arvelin, että jossain vaiheessa purkautuisin joka tapauksessa kuin tulivuori ja siinä vaiheessa en enää vaikuttaisi tarpeeksi säyseältä ja hyväksynnästä elävältä.

Ja koska olin jo alkanut tarkastella asiaa, muusa-asiaa siis, huomasin äkkiä käyväni hyvin äkäiseksi siitä, että minun pitäisi pystyä miellyttämään jotakuta toista siinä mittakaavassa - täyttämään jonkun muun tarpeita, omiani talloen. (Niitäkin kun on.)

Ei siten auttanut kuin ryhtyä muusimaan itseään, koska tajusin, että hitto vie, kukaan muu ei kyllä ikinä pysty kyhäämään tästä kaikesta sotkusta mitään inspiraatiota ja että en mitenkään pystyisi pitämään sisälläni sitä kaikkea, joka sai yhden hyvin pidättyvän ihmisen joskus toteamaan, ettei hän pidä tavastani keskustella. (Olin varmaan taas nauranut väärässä kohdassa enkä yhtään tajunnut, että hänellä oli ollut jo pidempään epämukava olo.)

Jos siis nuorena olisikin ulkoisesti edes etäisesti vastannut muusan muottia hupsuine vaatteineni, joissa jäädyin joka talvi, toiminnallisuus oli siihen täysin soveltumatonta. Ja nyt, kun vaihdevuodet lanaavat ylitseni (pitää mennä gynekologille, aiempi hormoniannos ei selvästi riitä alkuunkaan, koska valvon taas ja nyt koen luultavasti myös niitä kuumia aaltoja, ensimmäistä kertaa; aiemmin koin vain jääkausia, mutta ne häätyivät hormonikorvaushoidolla puoleksitoista vuodeksi), saatan toisinaan olla niin väsynyt, keskusteluun ja ajatuksiin tympiintynyt ja rauhaa etsivä, että toiminnallisuuteni puolesta saattaisinkin sopia muusaksi, ellen satu olemaan äkäisellä tuulella, mutta se muu - muusamainen olemus - on puolestaan kadonnut ties minne vuosien varrella. Havaitsin tämän selkeimmin lääkärissä käydessäni. Aiemmin, hedelmällisyysaikana, olisin mieluummin kuollut kuin mennyt lääkäriin lököttävissä verkkareissa. Ja olisin luultavasti joka tapauksessa tuntenut itseni paksuksi ja epämuusamaiseksi ja häiriintynyt siitä, mutta nytpä vain onnuin lääkäriin enkä yhtään miettinyt verkkareita tai sitä, että näytän vuosi vuodelta enemmän peltomyyrältä.

Jos minun pitäisi antaa muusakokeluudelleni jokin arvosana, olisi se ehkä 5/10. Ei ihan hylätty mutta hyvin lähellä sitä. Syy, miksen saa hylsyä, on tämä: onnistuin kuin onnistuinkin kirjoittamaan itseni näkyviin itselleni. Opin rakastamaan tuota hahmoa ja haluamaan sille hyvää. Mutta se on kyllä sanottava, että tämä on melkoinen työsarka, koska itsensä muusiminen on suunnilleen yhtä helppoa kuin ihailla kengurupallon minneä. 

Keskiviikkona katselin opetustilassani (päiväkodin liikuntasali) ihaillen pilatespallojen päälle verkkohäkkiin nostettuja muutamaa lasten kengurupalloa. Ne ovat kuin fyysikon approksimaatiomallinnuksia kaksinisäisistä utareista; pääni ei ole koskaan lakannut ihailemasta kirjan nimeä Oleta pyöreä lehmä. Vaaleanpunaisia, vinyylisiä, pinkeitä, ja kaksi sojottavaa utaretta. Kuinka hauskaa lapsena olikaan pomppia kengurupallolla ympäriinsä. Hetkessäkös siitä kirjoittaisi pienen itsekritiikin saastuttamattoman värssyn!

Oi kengurupallo kimmoisa 

kestät ja joustat vuosia

kenellekään kuulu et

verkkohäkissä asustelet

Älä välitä pilatespalloista

niillä ei saa pomppia

niiden juttu on hallinta

sitä et tahtoisi valita

Tuntosarvetko vai utareet

otsaasi kasvavat ulokkeet?

Anatomias arvoitukseksi jää

silti osaat villiinnyttää

Ja ei, en pomppinut kengurupallolla, vaikka muistinkin pomppimisen kengurupallot nähdessäni, ja mietin, mikä hiivatti siinä on, että aikuiset ovat monesti niin arkoja leikkimään. Kyllä minä sen ymmärrän, ettei kipeällä koivella pompituta, mutta että ajatuksilla, mielikuvilla, sitä on hankalampaa tajuta. 

Hän häntä häntäset

Tänään tarkistin piironginlaatikosta pionien kylvöpussit. Siemenet, jotka haalin sinne syyskuussa hiekan ja perliitin sekaan itkua nieleksien, ovat kasvattaneet pitkiä häntiä. Jotkut siemenet vielä miettivät. Annan niiden istua piirongin pimeässä vielä pari viikkoa, ja sitten pussit siirtyvät jääkaappiin saamaan kylmäkäsittelyn. Maaliskuussa kylvän ne ruukkuihin.

Jatkuvasti törmään kaikkeen tällaiseen. Niin, Zenon-kissa kuoli. Silti säilöin tomaatit, omenat ja päärynät, keräsin ja puhdistin siemenet ja kylvin niistä osan itse, osan pakkasin ja lähetin Maatiaiselle. Kastelin kukat, en päästänyt niitä kuolemaan ja kaikki ulkoilijat saatiin sisään ennen hallaa, daalianjuurakot nostettiin, perunat korjattiin. 

Mikään ei olisi huvittanut ja liikuin kuin paksussa kiisselissä, mutta muistin, miltä kaikki näytti silloin kun tasan kaksikymmentä vuotta sitten maailmani romahti ja erosin, muutin pois ja kaikki muuttui: pahinta oli havahtua ja huomata, miten olin voinut niin huonosti, että muutama huonekasvi oli kuivunut koppuraiseksi rangaksi, eivätkä elämään jääneetkään voineet hyvin. Olin ollut niin kiinni omassa surussani ja kauhussani, etten ollut edes huomannut noita elinkumppaneita, jotka olivat kannatelleet minua vuosikaudet. Lähtöni jälkeisenä talvena kaksi viidestä eläimestä kuoli. Vanhoja eläimiä, joilla oli kasvaimia aivoissa. En ollut läsnä niiden viimeisinä hetkinä, ja olen siitä edelleen pahoillani, vaikka toki osa minusta ymmärtääkin, etten vain osannut silloin järjestää asioita paremmin, en vaikka kuinka olisin halunnut. 

Nyt, kun syyskuussa tuntui taas siltä, että kaikki hajoaa, muistin sitä aiempaa hävityksen kauhistusta, ja ajattelin, että varmasti harmittaa jälkeenpäin, jos päästän tomaattisadon mädäntymään, kippaan päärynät kompostiin tai annan kasvien näivettyä ruukkuihinsa ja havahdun kesken toipumisen mahdollisuuksia siihen, että kaikesta on tullut mustaa mätänevää lälliä, kituvia rankoja tai elottomia koppuroita. Niin sitten itkin ja säilöin, itkin ja järjestelin, itkin ja nostelin ja kastelin, ja päivistä tuli pitkiä ja läpikotaisin surullisia, ja iltaisin kaaduin sänkyyn itkuisana ja väsyneenä, ja aamuisin heräsin edelleen itkuisana ja väsyneenä. Jotenkin saimme maahan viisi uutta ruusuakin, ja sitten jalkani hajosi.

Ja nyt pioninsiemenet ovat kasvattaneet lipaston pimeässä itselleen hännät, samanlaiset hännät kuin muutkin idut kasvattavat. Olen pystynyt taas tekemään kastelukierroksen. Tulee uusia aikoja, joskus myöhemmin tätä kaikkea sävähtää muistona: mikä painajainen. Idut eivät muistoista tiedä, ne vain kasvavat. Ja kasvit kukoistavat kasvilamppujensa alla, vaikka kuinka olisi marrasharmaa.

Tänä vuonna en kiusannut pioninsiementen herättelyä niitä kaiken aikaa vakoilemalla ja kääntelemällä, kuten viime vuonna, kun kävin malttamattomana komuutilla parikin kertaa viikossa, ikään kuin se jotenkin nopeuttaisi prosessia. En edes muistanut siemeniä ennen kuin näin tänään sattumalta pussit ja tarkistin niiden tilanteen. 

Tukisukkametsällä

Himputin apuvälinemarkkinat. Koetan löytää itselleni kuntoutusta vauhdittamaan tukisukkia, joista olisi oikeasti apua, mutta kaikki tukisukat on tehty jaloille, joissa on tosi raskas ja iso nilkka ja pohje. Sopiva nilkan mitta löytyisi muutamalla merkillä koon 36-37 sukista, mutta jalkateräni onkin sitten kokoa 41-42, ei siis ole mitään saumaa sille, että tunkisin varpaat tuommoiseen prässiin. Ei auta kuin mennä varpaattomilla malleilla, ja niissäkin on vaikeaa löytää riittävästi kompressiota jalkaterälle ja nilkalle, vaikka ottaisi pienimmän koon. Olisipa semmoinen normaalimittainen, en muuta sa.

 
Nää on näitä mielenkiintoisia. Helpotus nyt kun ei tarvitse enää rampata työterveydessä koko ajan ihmeteltävänä ja kommentoitavana. Työterveyslääkäri oli huolissaan siltä, miltä nilkkani näyttävät eikä yhtään hahmottanut niiden turvotusta. "Nämähän on ihan kuopalla, johtuisiko kipu pikemminkin siitä", kun yritin näyttää, että katso nyt, tuollainen kauhea pullava möllykkä. Hän näki kuopan siinä missä minä ihan selvän turvotuksen eikä osannut sitä palpoidenkaan tunnistaa. Ortopedi sentään ymmärsi, että ahaa, luontainen muoto on tuollainen ja totta, tässä on palpoiden vähän lullua, kun vertaa toiseen jalkaan, vaikka ne näyttävätkin kovin kapoisilta ja tuntuvat kuivakkailta, jos miettii, miltä nilkka tavanomaisesti näyttää ja tuntuu. Olin tyytyväinen, kun magneettikuvasta näkyi, että kaikki nivelsiteet ovat ehjät ja lihakset ihan vahvat, yksi jänne vain turvoksissa, kyllä, turvoksissa, mitä kukaan ulkopuolinen ei näemmä ikinä ymmärrä jaloistani, mutta jonka toki itse havaitsen, kun tiedän, mimmoiset ne normaalisti ovat - ei yhtään pehmeää, vaan kuivat kuopat akillisjänteen molemmin puolin reippaasti malleoleja ylemmäs. (Kuinka monta kehonhuoltajaa onkaan kommentoinut näistä huolestuneina, vaikka kyseessä on rakenteellinen ominaisuus, ei mikään vika tai edes millekään häiriölle altistava rakenne.) Kuinka monta kertaa minulle sanottiinkaan, että tämän kuuluisi olla turvonneempi, jos siinä on kipua, ja kuinka monta kertaa väitin vastaan, että mutta onhan se turvonnut. Työterveyslääkäri taisi uskoa minua ja oireitani vasta kun sai ortopedin lausunnon magneettikuvista.

Semmoista se on. Ja itse katselin koko ikäni hierojakouluun saakka ihmisten jalkateriä ja nilkkoja ja mietin, miten he kestävät tuommoista turvotuskipua, verraten siihen, miltä itsestäni tuntuu, jos jalka näyttää vähän sinnepäiseltäkään: varvas vähintään murtunut tai nilkka nyrjähtänyt, jotta olisi mitään edes puoliksi vastaavaa. Vasta hierojakoulussa tajusin, että ahaa, suurimman osan ihmisistä jalat ovat aika turpeat ihan kivuttomassa normitilassaan, heillä on siellä enemmän nesteitä, säären lihakset alkavat paljon alempaa ja monen akillesjännekin on ihan uponnut sinne pehmytkudosmassan sisään eikä erotu pinnassa ihon alla aivan erillisenä rakenteena. Oivallusta tehosti ruumiinavausvalokuvista koottu anatomiaopus, jossa liki jokaisen kuvan kohdalla luki, että tässä lihas on epätavallisen pituinen, kiinnittyy epätavalliseen paikkaan, ja niin edelleen. Mikä kai tarkoittaa vain sitä, että variaatiota on runsaasti ja harva ihan juuri keskimittainen kohdassa x. 

Tuntuu jotenkin omituiselta, ettei lääkäri saavuta tuollaista oivallusta siitä, miten erilaisia jalkoja (selkiä, niskoja, käsiä...) ihmisillä on, miten yhden kudos venyy kuin purukumi ja toisen jännittyy jousen lailla pienimmästäkin ärsykkeestä. Ehkä niissä opinnoissa ja siinä työnkuvassa on vain aina krooninen kiire eikä ehdi oppia? (En itse selviäisi mitenkään työstä, jossa asiakas vaihtuisi puolen tunnin välein, ja aina olisi jokin ongelma ratkaistavana. Miten he pysyvät koossa?)

Ihmiset ovat erilaisia. Yhdellä näkyvät solisluut, vaikka olisi turvotustakin, toisella ne saisi esiin vain nälkiinnyttämällä. Miten pitkään olinkaan nuorempana huolissani siitä, etteivät solisluuni erotu tyylikkäästi kuten kavereilla. Mitä hittoa, ne toimivat varsin mainiosti siellä piiloisinakin. Ja ei, ne eivät erottuneet edes silloin kun valtavassa erostressissä kaksikymmentä vuotta sitten voin pahoin ruoan ajatuksestakin ja hiuksia lähti tukuittain ja käväisin ainoan kerran elämässäni alipainon puolella niin että kylkiluut näkyivät pinnalle saakka; tämän syksyn vastaavassa stressipuuskassa olin jo kokeneempi ja tankkasin proteiinia, vaikka kuinka ällötti. Sata grammaa kasvisprotskua päivässä, ja hiukset eivät lähteneet, vaikka stressiä oli varmasti aivan yhtä paljon. Yksi jänne vain suuttui, se on aika pientä.

Haluaisin löytää tukisukat. Ne auttaisivat kuntoutumisessa. Onhan minulla muutamat tukisukat, mutta eivät ne enää tue nyt kun turvotus on vähänkin lasehtinut. Yritän saada tukivaikutusta aikaiseksi pukemalla paksuhkon villasukan alle ja varpaattoman tukisukan siihen päälle. Pohkeeseen vedän vielä päälle pienimmän koon kompressiolahkeen. Tästä on edes jotain apua, mutta ei ole kovinkaan helppoa saada pakettia toimimaan niin, ettei se paksuhko villasukka siellä alla mene ruttuun. Olisi huomattavasti helpompaa vain kiskaista tiukka sukka jalkaan. Lupasiko kukaan helppoutta? Eipä kai... 

Taitaa olla niin, että tämän mallin kinttujen kanssa voi pyytää kompressiolta apua vain niissä kohdin, kun jalat ovat jo aivan räjähtävän kipeät ja turpeat. Sitä ennen kompression on tultava lihastyöstä.  

Onnistuksia ja kauhistuksia

Viime päivät ovat tuntuneet kummallisilta. Olen aloittanut paluun jotain sellaista hahmoa kohti, jonka tunnistan edes jotenkin etäisesti. On ollut kaikenlaisia onnistuksia ja kauhistuksia.

Onnistuksia: Saimme hyvän vinkin edullisemmasta eläinlääkäristä, joka sijaitsee täältä kolmisenkymmenen kilometrin päässä. Aikamoinen matka autottomalle, mutta toisaalta eläinten hammaskiven putsaus käy helposti kalliiksi, joten ei kun maaseututaajamaan hammaslääkäriin molempien kanssa. Hintalappu kahden elikon hammaskiven putsille ja samalla Laguunan kaljuuntuiden kohtien kortisonihoidolle oli yhteensä alle 250 euroa. Vastaavista operaatioista olen maksanut täällä lähempänä (toki eri käyntikerroille jaettuina) ihan piirun vaille 1500 euroa enemmän. Aikamoinen ero! Tuolla hinnalla ottaisi taksin poikineen, nyt lainasimme naapurin autoa kahvipaketin ja konvehtirasian hinnalla. (Ja toki olen siellä aina välillä ollut kasvivahtina naapurin matkustellessa.) Ja: Jalka on kestänyt kevennetyn työn. Kyllähän se tuntuu, tietysti, kun sitä nyt kuormitetaan ja vielä töillä, joissa ei aina ehdi olla samalla viisiin huolellinen kuin ihan vain jalkaan keskittyessä. Mutta ainakin toistaiseksi parantuminen edistyy toivotusti. Tämän aamun fyssariharjoitusten patteri ei tuottanut yhtään kipuähkäisyä suorituksen aikana, eli jänne alkaa tottua sille tarjoiltuun pikku kuormaan! Tämän päivän opetukset sujuvatkin keveästi, koska on iltatunnit netissä kotoa. Niinpä Vompsu on luvannut olla mallina, eli saan vaan papattaa ja viittoa, ja Vompsun alaraajat ottavat kaiken rasituksen vastaan. Täydellistä!

Ja sitten kauhistus, eli ystävämme Kela. Se on laittanut sairauspäivärahahakemukseen deadlinen, johon mennessä en mitenkään näytä voivan saada kaikkia toivottuja dokumentteja kasaan. Osa työnantajistani on ihania ja sain pyytäen tarvitun dokumentin kahdessa päivässä. Ja osassa yhteyshenkilö kertoo laittaneensa palvelupyynnön eteenpäin mutta että hänellä ei ole edes puhelinnumeroa, mihin voisi soittaa ja hoputtaa. (Sieluni silmin näen semmoisen valtavan virastolinnoituksen hahmon, ja siellä suunnilleen putkipostin putket, joista yhdessä on tukos ja siinä lepää palvelupyyntökin, eikä kukaan tiedä, mikä on putken määränpää, joten oveenkaan ei voi kolkuttaa; on vain luotettava prosessin etenemiseen.) Kelan dedis on kolmas joulukuuta, ja toisesta hitaammasta paikasta saan palkkakuitin, jossa sairausajan marraskuun osuus näkyy, joulukuun seitsemäs, ja toisesta vasta joulukuun lopussa. Muutenkin tiedän kokemuksesta, että välillä viranomaisten on vaikeaa ymmärtää tätä, että jonkun tulorekisterin marraskuu on oikeasti lokakuun työt. Kirjoitin Kelalle asiasta pienen selvitys-peedeeäffän, jotta osaavat tulkita tulorekisteriä kohdallani samoin tein oikein. Jospa tämä päätös vaikka hoituisi nappiin etukäteen vähän avittamalla sen sijaan että tulkitaan päin prinkkalaa ja päätöksestä joutuu valittamaan. Ja pyysin lisäaikaa palkkatietojen toimittamiseen. Enhän minä nyt palkkakuitiksi tai palkanlaskusta saaduksi informaatioksi dedikseen mennessä muutu, vaikka päälläni seisoisin.

Varmaan jos olisi aiemminkin ollut Kelan sairauspäivärahalla tai olisi jotenkin tyypillisemmässä työsuhteessa ja vain yhdelle työnantajalle, tuo souvi ei olisi ihan niin tahmea. Mutta tässä muodossa kuin itse työtäni teen, ja tällä Kela-noviisiudella, en kyllä antaisi viittä tähteä sairausjaksolle. Olin tikahtua nauruun yhden oppilaistani kirjoittaessa, että toivottavasti olen tehnyt sairaana vain kivoja ja rentouttavia asioita. Kivoja ja rentouttavia asioita my ass, selvittänyt, soittanut, kirjoittanut, omaksunut kasoittain uutta tietoa ja terminologiaa. Se on paljon raskaampaa kuin työni, totta vieköön. Mutta aina sitä ei vain ole työkunnossa.

Hyvä puoli toki on, että ymmärrän taas alaraajan anatomiaa entistäkin tarkemmin. Siitä on hyötyä työssäni ihan valtavasti. Nämä liikkumis- ja kuntoutusduunit ovat siitä hupaisia, että siinä missä kuka tahansa muu kiroilee jonkin kohdan kipeytyessä, itsellä naksahtaa kiroilun lisäksi päälle oppimismoodi: anatomian kirjat esiin ja töihin vaan. On taas tullut kerrattua hermotuksen kulku alaraajaan, alaraajaan vaikuttavat pidemmät toiminnalliset myofaskiaketjut, luinen anatomiakin. (Onko mitään niin ihanaa kuin luut? Niin liikuttavia.) Jalkaterässä ja nilkassa piisaa yksityiskohtia! Ja fyssarin antamien paikallisten harjoitusten lisäksi olen omaksunut ihan omalla harkinnallani harjoituspatteriini koko pidempää ketjua vapauttavia harjoituksia.

Asiaan liittyvien hermojen liu'utuksia sekä lymfataputuksia olen tietysti tehnyt koko ajan, samoin lattialta tehtäviä alaraajaa kuormittamattomia ja koetusti lymfaa liikkeelle hätistäviä liikkeitä, ja käyttänyt kovemman tason tukisukkia, ja yhdessä nämä toimenpiteet ovat onnistuneet hämäämään koko hoitohenkilökuntaa, jotka sanoivat juin yhteen ääneen joka käänteessä, että tämän pitäisi kyllä olla turvonneempi, jos kyse olisi jänteestä. (Vertailukohtana ilmeisesti ihminen, joka ei tee turvotukselle mitään.) Magneetissahan se vasta se jänteen turvotus näkyi, ei se päässyt huomassani sellaiseen tilaan, että olisi näkynyt pinnalle asti.

Jaa-a, saas nähdä, miten parantuminen tästä etenee. Toivon, että hyvin, mutta olen varautunut takapakkeihin. Niitä yleensä tulee. 

Viimeistä päivää

Viimeistä päivää sairauslomasta viedään. Huomenna siirryn pois sairauspäivärahasta kevennetyn työn malliin, mikä käytännössä tarkoittaa, että opetan vain osan kursseistani ja otan taloudellisesti turpiin niin että roiskuu. Kaltaiselleni ei ole tarjolla osasairauspäivärahaa, joten tienaan vain puolet tavallisesta ja erotus jää omaan piikkiini. Luultavasti joudun kulkemaan osan matkoista nyt taksilla, kun maa ehti jäätyä eikä sähköpyörässä ole nastarenkaita. Nastarenkaallista tavan pyörää jalka ei taas kestä vielä työmatkojen mittakaavassa. Tärkeintä kuitenkin on, että saisin jalan kuntoon ja pääsisin vielä joskus koiran kanssa ulkoilemaan. Koska kävely on pahinta myrkkyä jalalleni, tähän voi mennä aikaa. Mutta vaivan pitäisi olla kuntoutettavissa, se on olennaista. 

Tällä välin olen käynyt sosiaalityöntekijän pakeilla, ja hän on ehtinyt ihmetellä, miten olen kolmessa päivässä ottanut haltuun kaikki mahdolliset Kelan tuet, jotka eivät kuitenkaan sovellu tilanteeseeni. (No, soitin Kelaan monta kertaa ja esitin kysymyksiä myös kirjallisesti.) Kuulemma normaali asiakas on vähemmän aktiivinen ja odottaa, että joku muu selvittää asiat hänen puolestaan. Hymyilin vinosti ja ajattelin, että no niin, tässä elämässä semmoisia luksuksia ei ole aiemmin nähtykään. Nyt kun olen, hämmästyttävää kyllä, työterveyshuollon piirissä, eli superetuoikeutettu, saan palvelua, jota olisin kaivannut paljon kipeämmin silloin kun en todellakaan ollut minkään työterveyshuollon piirissä, jouduin vaihtamaan ammattia ja olin joitain kuukausia kokonaan ilman tuloja ja söin aiemmat säästöni pussin pohjaa myöten. (En tiennyt, että Kelasta olisi voinut hakea sairauspäivärahaa eivätkä vanhempanikaan tienneet tällaisista mahdollisuuksista mitään. Tai olisiko silloin voinut? No, nykysäädöksillä olisi voinut, siinä sen hetkisessä tilanteessa. Olin niin kuormittunut, etten vain pystynyt selvittämään. Eikä ollut mitään työkykyvalmentajaa, jolle olisin saanut keneltäkään lähetteen.) Joten kun työkykyvalmentaja kehui tiedonhakutaitojani, en tuntenut itseäni mitenkään nohevaksi vaan täydeksi ääliöksi, koska en ollut aiemmin tiennyt, että kaikkea tuommoisiakin tukia kuin Kelan sairauspäiväraha on olemassa.

Mutta näin sitä vaan ollaan taas opittu lisää. 

Työfysioterapeutilta sain puolestaan tämän viikon maanantaina semmoiset harjoitukset, jotka tehdään istuen ja jotka nähdessäni meinasin ensin hörähtää nauruun, että mitä ihmettä, ei nuo voi tuntua missään. Mutta ehei, liki väännän itkua niitä tehdessäni. Pistin Vompsun tekemään harjoitteet kerran kanssani, hänellä ne eivät tunnu missään. Selvä, mun jalat ovat edelleen umpisolmussa. Mutta kaipa ne siitä kuntoutuvat. Ainakin fyssarilta saadut harjoitteet totisesti tuntuvat! Ja siinä kipeimmässä kohdassa. 

Kuulostaa asialliselta, eikö vaan? 

No, totuus on tietysti toisenlainen. On sunnuntai, Vompsu nukkuu nukkumistaan. Olen käynyt koiran kanssa kahdesti pihassa istumassa ja odottamassa, josko koira pissaisi pihaan, kun siellä vain ollaan olemistaan. Mutta ei, koira nuuski ja puuhaili omiaan, mutta säästi pissat olohuoneeseen. Se meni suhauttamaan ne heti palattuamme sisään, molemmilla kerroilla. Kukapa sitä ulkona kylmässä pissaisi, jos on mukava olohuonekin vaihtoehtona? Siivoan pissat mitenkuten pyyhkeellä, laitan koiralle aktivointileluun ruokaa. Sen sijaan, että se kierittelisi ja viskoisi lelua, kuten olisi tarkoitus, se jämähtää mahalleen lelu etutassujen välissä ja alkaa tunkea kieltä rullalla namirei'istä sisään ja saalistaa nappuloita kuin muurahaiskarhu muurahaisia. Laguuna on edelleen puoliksi kalju ja kutisee taas, kortisonikuurin loputtua. Eliminaatiodieettiruoka ei ainakaan vielä näy minkäänlaisena muutoksena sen fanaattisessa pesukäyttäytymisessä. (Kissojen liiallinen peseytyminen liitetään pakko-oireiseen häiriöön kuten ihmisten käsien kuuraaminenkin. Universumi on arponut minulle sekä puolison että kissan, jotka pakko-oirehtivat.) Leikitän Laguunaa kissanongella niin pitkään kuin jalat kestävät lenkkareihin tuettuina, ja sitten vetäydyn takaisin sänkyyn. 

Tänään on lepo fysioterapian harjoituksista, jotka tehdään joka toinen päivä. Ja hyvä niin, jalat ovat edelleen aivat lämpöiset ja turpeat eilisen session jäljeltä. Tänä aamuna huomasin, etten ole muistanut laittaa septumlävistyksen rengasta takaisin magneettikuvan jälkeen, sinnehän pitää kaikki metalli riisua pois. Koetin laittaa sitä yksi ilta, mutta en uskaltanut työntää rengasta lujaa, koska kivutonta reikäkohtaa ei löytynyt. Saattaa olla, että reikä on umpeutunut, korvieni reiätkin umpeutuivat aina parissa päivässä, jos koruja ei laittanut. No, olen selvinnyt tämän viikon ilman rengasta, ehkä selviän jatkossakin. Kunhan poskiontelontulehdukset eivät nyt palaisi. Nenä kyllä tuntuu todella paljon mukavammalta, pehmeämmältä ja vakaammalta ilman rengasta. Jotenkin tuollaiset vierasesineet aistii kaiken aikaa, ne särisevät jossain havaintokyvyn reunalla, enkä koskaan lakannut pelkäämästä, että rengas takertuu johonkin ja repäisee kipeästi. (Joko paljon lävistetyt ihmiset eivät tunne näin tai sitten heitä se tuntemus ei hämää.) 

Ensi viikko näyttää mielikuvissani jotenkin pelottavalta. Kaikki ne tulemiset ja menemiset ja suoriutumiset. Ja jos jalkani särkyy suoriutuessa, joudun uudelleen menemään lääkärille, koska saamani kevennetyn työn todistus ei oikeuta sairauspäivärahaan. Mutta jospa se nyt jo kestäisi. Kyllä se kestää aika lailla enemmän kuin viikko sitten, puhumattakaan kuukausi sitten. Toimintakykyni on vain niin aaltoilevaa ja haurasta, ja kipu on ollut tässä souvissa niin kovaa, että luultavasti vain joku euforiassa 24/7 uiskentelija ei vähän pelkäisi, mitä seuraavat päivät tuovat tullessaan. Jos kipu on sellaista, että saan nukuttua parasetamolin kanssa, se on vielä ihan ok. Fysioterapeutin ohje on, että kipua saa tuntua tehdessä, mutta lepokipua ei saa jäädä, silloin kuormitustaso on kohdallaan. Toistaiseksi lepokipuakin on ollut jonkin verran. Ihmisen vain pitää olla jalkojensa päällä jonkin verran: vessakäynnit, kokkaukset, asioiden hoitamiset. 

Kautta on jäljellä kolme viikkoa ja sitten yksi hassu korvauskerta pidemmällä joulukuussa. Kaikkia tuntejani en tosiaankaan pidä, ja ne, mitkä pidän, pidän sovitellusti, niin, ettemme tee liikkeitä, joissa jalkaterälleni tai nilkalleni tulee kuormaa. Lääkärin kevennetyn työn todistus mahdollistaa tämmöisen tuntilupausten muokkaamisen. Tiedän jo etukäteen, että tästä keventämisestä valitetaan kurssipalautteissa, vaikka kuinka väännän rautalangasta, että katsokaas nyt, minulla on tämmöinen lääkärin lupa ja nyt me nämä kolme kertaa teemme vähän enemmän täältä lattian varasta. (Esihenkilöistä yksi kertoi, että häneltä on kyselty jo paljon, missä oikein olen ja voisinko jo palata takaisin opettamaan. Ihmiset ovat hämmästyttäviä! Ihan kuin kuka hyvänsä ei voisi sairastua. Toisaalta, osa ihmisistä on aivan ihania. Iso osa oppilaistani tietää sähköpostini, ja sinne on tullut heiltä viestejä, joissa he toivovat kaikkea hyvää ja kertovat, että olen heidän ajatuksissaan, oli se, mitä käyn läpi, mitä hyvänsä. Aloin itkeä, kun avasin ensimmäisen näistä viesteistä. Jos joskus epäilenkin, onko työlläni merkitystä, näitä voi muistella: kyllä se huomataan, jos en tulekaan töihin odotetusti.) 

Sairausloman viimeisenä päivänä tilaan itselleni myös Blackboardin. Olen haaveillut siitä jo pidempään. Mutta mikä siinä on, että on aivan helppoa ostaa puutarhaan ja eläimille vaikka mitä kalliita asioita, ja meille ihmisille ravitsevaa ruokaa, mutta omaan kuntoutukseen sijoittamista epäröi? Hulluinta on, että Blackboard maksaa vain reilun satasen. Jos olisin ostanut sen aiemmin ja kuntoutellut koipeani ennaltaehkäisevästi, olisi koko lysti tullut paljon halvemmaksi niin, kivuista ja epämukavuuksista nyt puhumattakaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tarvitsen työssäni ja arjessani jalat, jotka toimivat ja joiden problematiikkaa pääsen tuolla työkalulla ratkomaan huomattavasti paremmin kuin ilman sitä. 

Ilonaiheitakin toki elämässäni on, niistä en ole kirjoittanut hetkeen. Mutta listaanpa tähän: Syyskrookukset, joiden arvelin heittäneen henkinsä, ponnistivat sittenkin kukkaan. Ne ovat ihania ja ensi vuonna hankin niitä ehdottomasti lisää. Myös syysmyrkkyliljat kukkivat pitkään ja näyttävästi. Ja jouluruusussa, jonka sain äidiltä jouluna 2022, ja jonka sain pysymään elossa kevääseen saakka ja istutin sitten puutarhaan, on nyt monen monta nuppua! Voi kyllä olla, että talvi nitistää kukkanuput, mutta ehkä jouluruusu oppii vähitellen himmailemaan kukintaa varhaiskevääseen saakka. Joidenkin jouluruusut ovat sen oppineet, ehkä tämäkin. Ja niistä jouluruusun siemenistä, joita ostin yhdeltä aivan legendaariselta puutarhaharrastajalta heinäkuussa ja kylvin samoin tein ulos, oli muutama jo nostanut piipan maasta, vaikka periaatteessa niiden pitäisi ponkoa kasvuun vasta keväällä. No, koulin kasvivauvat turvaan lumelta ja pakkaselta sisään, iskin ne kruunuvuokkojen ruukkuun, joka talvehtii viileässä huoneessa kasvivalon alla ja arvatenkin puhkeaa kohta kukkaan. Marraskuunkaktukset kukkivat ylitsevuotavan runsaasti, ja kiinanjasmiini on aloittanut jokatalvisen kukkakavalkadinsa myös niin että kattoikkunahuone tuoksuu aivan ihanalta. Ja on päiviä, joiden läpi olen paarustanut jo tarvitsematta kertaakaan turvautua särkylääkkeeseen. Ei niitä monta ole, mutta on kuitenkin. 

Riippuvat pilvet saivat nimet

Ortopediltä ulos kävellessä - kävellessä, hitaasti, mutta ei enää mummotöpöttäessä, tässä on kokemuksellisesti iso ero, vaikka edelleen seniorit painelevat ohitseni, kun matelen magneettikuvaan ja lääkärille - tunnen helpotusta: viimein vaivalla on nimi, se on todennettu magneettikuvassa, enkä ole enää se hulluämmä, joka käy itkemässä mysteerijalkojaan ja väittämässä, ettei pysty. Totta kai osa minusta tiesi, että jotain on pielessä, kun ei pysty olemaan jalkojen päällä ja aiemmin problematisoimaton käy vaikeaksi ja kivuliaaksi, mutta sitten osa myös kysyi, että entäs jos kuvitteletkin kaiken? (Lapsuuden kaikuja; oletko nyt ihan varma, että maha on oikeasti kipeä, oletko varma ettet pysty menemään kouluun, mitä jos menisit vaan, usein tulee parempi olo kun menee vaan. Ja sitten takaisin kotiin lähettäminen, kun oksentaa tai yskii niin kovasti, että koulussa ei haluta katsella sitä.) Että entäs jos oletkin jotenkin - - harhainen, spesifisti omien jalkojesi suhteen? 

Mutta tosiasiassa en ole ollut yhtään harhainen. Itse asiassa diagnoosi on juuri se, josta sanoin alusta saakka hoitoon hakeutuessani, että oletan tämän olevan x, koska näin ja näin.  

Ortopedillä kaikki kuulostaa vielä kovin valoisalta ja helpolta. Ensinnäkin, on aamu, jalkani eivät ilmoittele. Toiseksi, ne ovat olleet edellisinä päivinä huomattavasti leppoisammat. Olen päässyt kävelemään muutaman minikoiralenkinkin, todella hitaasti ja lyhyesti, mutta silti: kyllä tämä sittenkin on elämää. Kolmanneksi, nyt on nimi ja voidaan alkaa kuntouttaa täsmällisesti. Neljänneksi, ortopedi on kanssani samaa mieltä, että työhön voisi lähteä hitaasti palailemaan, jotenkin vaiheittaisesti tai asteittaisesti, sillä kuntoutus on tässä vaivassa pikemminkin kuukausien kuin viikkojen souvi. (Mutta olen kuntoutettavissa, se on tärkeintä.) Hän neuvoo etenemään varoen: nyt kun tuntuu jo vähän paremmalta, ei kannata innostua liikaa. Aloittaa osalla töistä, se leppoistaa työhön palaamista, kun ei tarvitse edetä on/off. 

Kaikki vaikuttaa hyvältä, melkein liian hyvältä. Juttelen muutaman työnantajankin kanssa tuosta mahdollisuudesta, että voisi alkaa palailla kevennetysti. 

Sitten tarkistan vielä Kelasta, mitä tapahtuu oikeudelleni sairauspäivärahaan, jos lähden kokeilemaan kevennettyä työtä. Kun tietoni ja työsuhteideni tiedot on katsottu läpi, selviää, että ei tässä olekaan mahdollisuuksia mihinkään osasairauspäivärahaan, sitä voidaan myöntää vain vähintään 30 tuntia viikossa työskenteleville. Kohdallani on siis vain täysi sairauspäiväraha mahdollinen, ja kaiken pitää mennä on/off. Joko olen työhöni täysin kyvytön tai sitten täysin kykenevä. (Tätä muotoilua virkailija ei sano ääneen, mutta sitähän se käytännössä tarkoittaa.) Ja arvio koskee koko kutakin sairauspäivärahakautta kerrallaan, eli jos opettaisin vaikka ne kolme kurssia, joissa minun ei käytännössä tarvitse olla jalkojeni päällä, ja joiden kohdalla "ryhmäliikunta" on vähän hassu kuvaus, kun jengi lojuu liikkumattomana, Kela katsoisi, että olen ollut koko viikon ja liikkuvampienkin kurssieni opetuksen osalta työkykyinen, ja siltä viikon sairauslomalta ei voitaisi myöntää lainkaan sairauspäivärahaa. Kevennetyn työn sairauslomatodistuksella saan kokeilla tunnin tai kahden työtä viikossa, se ei vielä veisi päivärahaoikeutta. 

Enää kaikki ei vaikutakaan niin selvittävältä kuukausissa mitattavine kuntoutuksineen. Mutta yhtäkaikkisesti tästäkin jotenkin selvitään. No, kokeilen ensi viikolla opettaa sen yhden kaikista keveimmän tunnin, jos isompaa takapakkia ei sitä ennen tule. (Vaan saattaapa tullakin, kun maanantain fysioterapiassa käydään puhuttelemaan kipeää kohtaa.) Sittenpähän nähdään, mitä jalka siitä toteaa. 

Tämän maailman kokoaikatyöfetissi tuntuu vuodesta toiseen yhtä uskomattomammalta. Siitä huolimatta en osaa katua omia järjestelyitäni. Olen vain koettanut pysyä hyvinvoivana, terveenä ja jopa iloisena. Hitot siitä, että aina välillä ahdistaa, kun huomaa, että jokin hyvä asia jää saamatta siksi, että olen järjestänyt työni toisin kuin jonkun toisen mielestä pitäisi.

Sataa, pilvet riippuvat alhaalla. Aamun kivuttomuus on vaihtunut iltapäivän jomotukseksi. 

Katselen taas ikkunan läpi, koska jalalla - toinen on jo kivuton - on mielipiteensä eilisestä magneettirallista ja tämän päivän lääkärirallista. No joo, ei tällä ehkä ihan heti opeteta. Ensi viikoksi on kirjoitettu sairauslomaa.

Lisäpanoksia

Tulen ortopedin vastaanotolta kotiin jotenkin keveänä. Ortopedi on diagnosoinut vaivan samoin kuin itse leikkidiagnosoin aluksi ja arvelee, että muu nyt voi olla vain jotain tauhkaa sen ympärillä. En osaa teeskennellä, etten tiedä anatomiasta ja kuntoutuksesta mitään. Seuraavaksi työterveyden pitäisi antaa lähete magneettiin, joka pitää mennä ottamaan toisessa kaupungissa. Ja soittoaika ortopedille, ja lisää sairauslomaa työterveyslääkärin kautta, kuntoutus työfysioterapian kautta. Prosessi alkaa selkiytyä. Ehkä minun ei kohta tarvitse juosta siellä kahdesti viikossa esittelemässä asiaani, kun diagnoosi selkeytyy. Jos se on sitä, mitä ortopedi arvelee, kuntoutuksessa puhutaan kuukausista, ei viikoista. Tunnen keveyttä, koska se, miltä jalka tuntuu ja millainen toimintakykyni on tätä nykyä, sopii paremmin yhteen kuukausien kuntoutumisajan kanssa kuin päivien tai viikkojen kuntoutumisajan kanssa. Ehkä kohta pystyn paremmin nukkumaan, kun en joudu jatkuvasti miettimään, pystyisinkö kuitenkin kylmiltäni hyppäämään fyysisesti vaativaan työhöni, vaikken pysty viemään koiraa edes viiden minuutin pissilenkille. Jotenkin sitä yhtälöä on ollut vaikeaa hahmottaa.

Heti kun astun sisään, Vompsu näyttää minulle läppäriltään kokousdioja. Hänen työpaikkansa yt-neuvottelut ovat alkaneet. 

Juuri siinä kohdin, kun kaikki muukin on hajoamassa käsiin. Vompsua pelottaa. Koetan sanoa, kokouksen loputtua, että hänhän on saanut paljon kehuja ja vakinaistuksen ja kaikkea, että hän nyt jos kuka on turvassa. Mutta tietysti on olemassa se toinenkin juonne - työterveyden tukema pyyntö, ettei tarvitse mennä lähityöhön, koska se kuormittaa liikaa mielenterveyttä ja uhkaa työkykyä. Kuka tietää, mikä kaikki vaikuttaa siihen, ketkä irtisanotaan. Enintään joka seitsemäs siellä joutuu irtisanotuksi tai osa-aikaistetuksi. Se kuulostaa aika paljolta. (Tällä hetkellä Vompsulla on ylityömääräys. Kotiylitöistä puhumattakaan, nyt kun en pysty suureen osaan kotitöistä.) 

Tänä syksynä olen puhunut oppilailleni paljon joogan kovasta ytimestä. Minulle se ei ole mitään asanoihin liittyvää, vaan ihan yksinkertaisesti paluuta hengitykseen, kehoon ja tähän hetkeen, tapahtui, mitä tapahtui. (Kirjoittaminen täydentää sitä hyvin - tässä voi päästää tarinat laukalle, ja sitten ne neutraloituvat, alkavat kyllästyttää, niihin voi palata havainnoimaan ja oivaltamaan, mitä kaikkea spagettioksennusmylly suoltaa. Mutta sitäkin tärkeämpi on tuo palaaminen aisteihin ja aistien takaiseen olemiseen vain.) Tämä syksy on kyllä ollut melkoinen koetinkivi ja olen ollut kiitollinen jokaisesta vippaskonstista, jota olen harjoitellut. Palaan, palaan, palaan ja palaan. Kuinkahan palasina olisin, jos en osaisi tai jos ei olisi tällaista luontumusta, harjoitusta?