Realistista suhdekuvausta lukiessa

Luen realistista kuvausta ihmissuhteesta. Luen Jenny Erpenbeckin Kairosta. Ja aina välillä pysähdyn, ja mietin: Voisiko nuorempi nainen kirjoittaa tällaisen kirjan? Ehkä? Ehkä ei kuitenkaan? En osaa sanoa? Onko se edes mielekäs kysymys? Miksi olisi?

Useimmat nuoret naiset eivät voisi kirjoittaa tuota kirjaa, mutta eivät kyllä useimmat vanhat naisetkaan. Tai vanhat miehet. 

Pidän lukemastani, jos nyt on mielekästä sanoa pitävänsä jostain, joka saa aikaan välitöntä, voimakkaan fyysistä pahoinvointia aina silloin tällöin. Se, mitä Erpenbeck kuvaa, on vain niin tunnistettavaa. Ja lienen itse juuri sopivassa kohdin elämääni lukemaan tuota kirjaa. Nuorena tyttönä olisin lukenut sitä eri lailla, ylimielisempänä.

Jos pitäisi nimetä realistinen kuvaus ihmissuhteesta, valitsisin ehkä tuon kirjan. Voi olla, että nyt vain tuntuu siltä, koska luen parhaillaan. Ehkä myöhemmin unohdan tämän ja muistan muita? Erityisen toivoa antavahan tämä kirja ei ole. Sävyltään se sijoittuu jonnekin aivan toisaalle kuin Erpenbeckin kauniin toiveikas Mennä, meni, mennyt. 

Tajuan kirjan kuvaavan vain yhdenlaista ihmissuhdetta, mutta silti jokin minussa hankaa vastaan ja haluaa väittää väittämistään että niin mutta kun juuri tuollaistahan se on. Miten kammottavan riippuvaiseksi ihminen joutuukaan rakastuessaan! Miten sattumanvaraista (järjen näkökulmasta) koko touhu on! Miten voimakas on biologinen mekanismi, miten onnettomia ovat yritykset rimpuilla sen lukitsemista suunnista kuiville senkin jälkeen, kun kaikki ystävät sanovat ja itsekin tietää jo, että ei, tämä ei tee minulle hyvää, tämä ei tee tuolle toiselle hyvää, me vain jotenkin onnistumme rikkomaan toisemme aivan tunnistamattomiksi ihmisraunioiksi. 

Siihen on syynsä, että elän sellaisen kanssa, jonka kanssa en milloinkaan tuntenut sellaista vahvaa intohimon vetoa kuin joidenkin toisten kanssa. Ja hänellä samoin, minun suhteeni. Hänellä oli aivan muut, joita hän palvoi, eikä tämä seikka, kohtalottomuus-intohimottomuus, ollut salaisuus meille kummallekaan. Liittomme, monissa muodoissaan, on perustunut sille, että saamme kokeilla tätä, saamme erehtyä, saamme uudelleenarvioida. Tässä ei ole mitään kohtalonomaista. Tätä on joskus ollut todella vaikeaa selittää muille: että pitkä liitto saattaa olla alusta saakka ennen kaikkea toveruutta, ystävyyttä, myötätuntoa, jonkinlainen ihmisyyden ja toisen tukemisen työsarka. Siihen voi kuulua seksuaalisuutta ja rakastumista, mutta pohjana ei ole semmoinen kaikennielevä kohtalonomainen tuntu, että me kuuluisimme yhteen, sulaisimme yhdeksi, koteloituisimme toisiimme. Tai että olisi valmis tekemään ihan mitä vaan, että toinen hyväksyisi. 

Kaikki tämä hahmottaminen naurattaa ja hämmentää (ja siten ehkä tosiasiassa itkettää ja tekee levottomaksi; erilaiset ilmaisut, sama vipinä taustalla). Tarkoitan tätä: En ajattele itseäni erityisen kontrollinhakuisena ihmisenä. Toki jonkin verran kontrollinhakuisena, koska kaikki ovat sitä jossain määrin, mutta olen kyllä eri elämäni osa-alueilla selvästi suosinut vapaata pudotusta ja kontrollista irti päästämistä siinä määrin, että ympäröivät ihmiset ovat olleet siitä aina välillä vähän huolissaan. Enkä ajattele itseäni erityisen rationaalisena ihmisenä, erityisen valistushenkisenä, miten voisinkaan, kun joudun havaitsemaan ajatusteni kaaoksen ja käyttäytymiseni outouksia. Sikäli minun ei ehkä tarvitsisi olla niin kauhuissani (kyllä, kauhu on oikea sana tähän) siitä tosiseikasta, että takerrun asioihin, sotkeudun niihin, kadotan vähäisenkin suuntani tässä maailmassa. Sillä sitä se rakastuminen minusta tarkoittaa, ja paljon enemmän kuin sotkeutuminen johonkin ideologiaan, ammatti-identiteettin tai muuhun. Ja Jenny Erpenbeck kuvaa sitä suunnattoman hienosti. Sitä makeaa alkua, jossa koko maailma maiskahtelee nautinnosta ja kaikki on ikuisesti hyvin, ja miten pian ja miten helposti siitä keikahdetaan tilaan, jossa riippuvuus saa käyttäytymään tavalla, jota ei jälkikäteen haluaisi muistaa lainkaan. 

Tässä maailmassa samotessa tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi. Tämähän on maailma, jossa sanotaan "ihanaa" kun joku rakastuu, olivat olosuhteet miten katastrofaalisen oloiset hyvänsä. (Ainoa kohta, jossa muistan sanotun jotain muuta oli kun yksi tuntemani teinityttö alkoi maata alkoholistien kanssa; siitä kaikki olivat sitä mieltä, ettei siinä ollut kyse "rakkaudesta" ja että käyttäytymismuutos tarvitsi ammattiapua.) Ja "kauheaa", kun ihmiset eroavat. No, eroaminen on rankkaa: kaikki riippuvuuksien selättäminen on rankkaa. Siinä sitä ollaan kuivilla, itketään mahallaan lattialla räkää tursuen ja mietitään, ettei jakseta elää, koska ei saa asap annostaan yhteyttä.

Muistan edelleen sen, miten hierontakurssilla Goalla tulin sanoneeksi illallispöydässä, että itse arvostan suhteissa eniten erovaihetta, koska silloin asioita katsotaan silmiin sen sijaan että seliteltäisiin, kierreltäisiin, kaarreltaisiin, valehdeltaisiin - ja ennen kaikkea siis itselle, ei toisille. Minua tuijotettiin kuin jostain avaruudesta sinne mukavaan kynttilänhämyyn istahtanutta avaruuden lonkero-olentoa: mikä tuo on, miksi se sanoo jotain tuollaista. (Paitsi Fauni, joka varmaan tiesi jo, miten oudosti ajattelin romanttisista rakkauksista.)

Ja tämäkin on tavallaan huvittavaa, koska pidän ihan hirvittävän paljon saduista, unista, fantasiasta. Leikin mieluusti entäs jos -leikkejä, ajatusleikkejä. Ja tulisin hulluksi, jos minun pitäisi pitäytyä vain realistisissa kuvauksissa siitä, tästä ja tuosta. Mutta niin sitä vaan lukee kirjaa ja ajattelee, että onpa hyvin kuvattu, juuri näin se menee, tämä on arvokas kuvaus. Rehellinen, liki haista paska -hengessä rehellinen, keskellä yötä ajattelemaan herättävän rehellinen. 

Mutta niin, kaikkien meidän näkökulmat ovat rajallisia. Jos olisin elänyt toisenlaisessa lapsuudenperheessä, jos ensimmäiset suhteeni olisivat olleet toisenlaisia, jos en olisi lukenut Desmond Morrisin kirjoja ennen kuin aloin edes kiinnostua mistään seksuaalisuus- tai pariutumisasioista plus monta muuta muuttujaa - niin, ehkä ajattelisin Erpenbeckin kuvaavan joitain toisia, jotka, luojan kiitos, ovat aivan erilaisia kuin itse olen. Sitä luksusta minulle ei nyt kuitenkaan ole suotu. Ja arvelen, ettei monelle muullekaan. Kukaan ei ainakaan niinä aikoina mitenkään valmentanut nuoria tyttöjä siihen, että kun johonkuhun rakastuu, toinen ehkä haluaakin lyödä, kuristaa tai nöyryyttää osana omaa seksuaalista nautintoaan. Ja että kaikki eivät ole sellaisia ja että jos seksuaaliset preferenssit ovat kovin eriävät, ei ole ehkä kovinkaan hyvä idea yrittää mukautua toisen mielihaluihin. 

Niitä keskusteluja, naisten kesken, jossa on puitu näitä asioita, olen käynyt vasta ensimmäisen isomman eroni jälkeen. Ja silloinkin varovaisesti. Suoremmin näistä olen keskustellut vasta tutustuttuani monisuhteisiin ihmisiin. (Mikä on sekin vähän hassu termi, koska kuka ei lopulta ole monisuhteinen, elämänmittaisesti, ja jotenkin, ääh, niin seksuaalisviritteinen termi, ikään kuin läheissuhteessa lopulta seksi olisi olennaisin asia. Vaikein se toki usein on, koska aiheuttaa niin kirpaisevaa riippuvuutta, mutta ei se välttämättä ole oleellisin asia.) Minulle oli todella merkittävää kuulla ystävältä, miten kauhuissaan tämä oli tajutessaan olevansa romanttisesti lähentymässä ihmiseen, joka sitten paljastikin, että hänestä seksi ilman kuristamista oli jotain sellaista, johon hän ei lähde ollenkaan. Kaikki myötätunto molempia osapuolia kohtaan - on kauheaa tajuta, että toinen haluaisi kuristaa itseä, ja ymmärsin täysin, miksi ystävä ei pystynyt ensin nukkumaan tyypin kanssa samassa tilassa tuosta kuultuaan, vaikka he yhdessä päättivätkin, ettei seksiin siis edetä, ja taatusti, on varmasti hyvin vaikeaa löytää kumppania, jos on tuollainen mieltymys, ja upeaa, että hän sanoi sen etukäteen ääneen sen sijaan että olisi jotenkin yrittänyt ensin koukuttaa toisen läheisyyteen ja sitten yllättänyt tämän. 

Tällä tavalla vanhan naisen kaapuun siirtyessä käyn tilinpäätösmäisesti läpi noita aiempia vaiheita, kaikenlaisia elämänvalintoja ja elämänrimanalituksia, ajautumisia ja lukkoonjumiutumisia, ja mietin, oliko oma seksuaaliviettini lopulta niin voimakas, etten mitenkään selvinnyt sen kanssa. No, tai siis, selvisin, mutta kaiken aikaa ajautuen monenmoisiin pulmiin. Ainakin seksuaalisuuteni aiheutti sen, ettei ollut mitään mahdollisuutta kokea itseään hyväksi ihmiseksi, tai eettiseksi, harkitsevaksi, syvämietteiseksi. Ehkä on, kuten Kalifornian-nainen, tuo pitkäaikainen ystäväni ja mentorini sanoo: elämä olisi sujunut helpommin, rauhanomaisemmin, tavoitteellisemmin ja järkevämmin ilman seksuaalisuutta ja seksuaalisia suhteita. (Tämän takia hormonikorvaushoito huolestutti itseäni; kukapa ei olisi lukenut niitä lehtijuttuja, joissa puumat julistavat hkh:n tehneen heistä estottomia seksihirmuja tavalla, jollaista hedelmällisyysikäinen nainen ei osaisi edes kuvitella - minusta se kuulosti kauheimmalta uhkaukselta ikinä: että sotkisin elämäni vielä pahemmin kuin hedelmällisyysikäisenä ja tuhlaisin arvokasta aikaani maan päällä lopulta aika epätyydyttäviin ja simppeleihin nautintokoukkuihin, jotka kuitenkin riipuvuuksina ovat taitavia ajamaan itsensä pidemmällä aikaperspektiivillä paljon tyydyttävämpien asioiden edelle. Onneksi hormonikorvaushoito on kohdallani tarkoittanut lähinnä sitä, etten palele niin paljon ja että nivelsärkyjä on vähemmän ja nukun paremmin enkä tunne kaiken aikaa olevani tikahtumassa stressiin.) Toki seksuaalisista suhteista olen saanutkin paljon. Ymmärrystä, ystävyyttä, tukea. Mutta ehkä, ehkä Kalifornian-nainen on oikeassa: lopulta summa on miinusmerkkinen. Se olisi vielä pahemmin miinuksella, ellen tuntisi itseäni tässä: jonkun kanssa eläessä jaksan tehdä terveellistä ruokaa, yksin en, ja toisen läsnäolo auttaa minua tasaamaan vuorokausirytmiä, yksin joudun heitteille. Mutta ehkä sen vaikutuksen olisi voinut saada kämppiksestäkin?

Ja miten kummallista, että siinä iässä, kun itse samosi ensimmäisten seksuaalisuhteidensa viidakkoon, oma äiti eli tätä vaihetta, jossa irtaudutaan seksuaalisuudesta, nähdään yhä selvemmin sen kustannukset. Miten paljon me teineinä ja nuorina aikuisina pyöritimmekään silmiä sille, miten vähän äitimme tuntuivat arvostavan seksiä. Se kääntyi liki muotoon, että he vihaavat seksiä tai eivät ole viitsineet opetella pitämään siitä tai ovat joitain outoja siveydensipuleita. Tuntui liki mysteeriltä, miten kaikki me nuoremmat sukupolvet olimme putkahdelleet maailmaan näin seksikielteisesti suhtautuvista naisista! Ja tosiasiassa äidit olivat vaiheessa, jossa tekivät tilinpäätöstä hedelmällisyysiästään. Ainakaan oma äitini ei ole koskaan käyttänyt mitään hormonikorvausvalmisteita. Voin vain kuvitella, miten paljon rajumpi prosessi saattaisi olla ilman niitä.

Olen jotenkin yleensä päätynyt ajattelemaan, etten ole niin realismin ystävä, vaan ennemmin satujen, lorujen, runojen, unien ihminen, tilassa hulmahtamisen tunnun ihminen, tuoksuihin ja kuluun katoava. Ja nyt äkkiä tajuan, että koko asetelma on ollut ihan typerä, koko päänsisäinen teatteri: eiväthän nämä ole mitään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Olen halunnut muita asenteita kiihkeästi, muita moodeja kiihkeästi, koska realismia ei ole oikein voinut paetakaan, ja kaikki muu on antanut kuitenkin jonkinlaisen hengähdystauon kauhusta. Hengähdystauoilla olen luonut rituaalin, jolla olen paloitellut stressiä, voinut palautua edes vähän, edes välillä. Mutta todellisuushan viis veisaa siitä, mitä siitä kuvittelen tai millaista hyvyyden taskua koetan siihen kyhätä. Ja sitten kuitenkin, kuitenkin, olen osannut arvostaa suhteissa eniten erovaihetta, ja tajunnut sen niinäkin hetkinä, kun olen päästänyt jonkin riippuvuuden kehittymään tasolle, jollaista en ole mieltänyt kutsuneeni elämääni. Ehkä rakastuminen on niin vaarallista, että siinä ei vain ole voinut herpaantua vaan on ottanut opikseen, ajatuksissaan joskaan ei ehkä teoissaan, että tällä elämän osa-alueella sattuu ja satuttaa, vaikka kuinka koettaisi edetä keveästi ja väkivallattomasti. 

Opinkohan nyt viimein vanhan naisen kaavussa asettumaan rennosti miesten seuraan? Lapsena siihen ei ollut tilaisuutta, en tuntenut kuin perheen miehet. Koulussa pelkäsin poikia. Hedelmällisyysiässä rentouduin kyllä kumppanieni seuraan, jos he kohtelivat minua hyvin, mutta muuten pysyttelin varuillani. Kuten Margaret Atwood kirjoittaa kuuluisassa sitaatissaan, miehet pelkäävät naisten nauravan heille ja naiset pelkäävät miesten tappavan heidät. Aika vähän olen pelännyt tapetuksi tulemista, mutta väkivaltaa olen kyllä tuntosarveillut, koska kohtasin sen suhdehistoriassani niin varhaisessa vaiheessa. Sellaisesta ei ehkä ikinä täysin palaudu, ei ainakaan hedelmällisyysiän aikana. Ja kun väkivalta liittyi tiiviisti seksuaalisuuteen, mietin nyt, saako vanhan naisen kaapuun astuminen aikaan sen, että väkivallan uhkakin pienenee ja voin ehkä uudella tavalla rentoutua? Selvähän se on, ettei kukaan ainakaan saa kehitettyä minusta mitään runollis-romanttista pakkomiellettä, vaikka joskus vuosikymmeniä sitten ehkä saikin (ainakin jos en kälättänyt estottomasti hänen seurassaan; nämä jutut kyllä varmasti lannistavat sitkeimmänkin haaveilijan). Ehkä olen turvassa? (Ja niin, en siis väitä, että miehet olisivat pahoja ja naiset eivät - kyllä minäkin olen lyönyt. Ja nauranut, ennen kaikkea nauranut, mutta myös lyönyt, hurjimpina epätoivon hetkinäni. En seksuaalisviritteisesti, tosin, mutta seksuaalisen suhteen toista osapuolta, kyllä vain. Ja käyttänyt valtaa, tietysti: painostanut, maanitellut. En voi sanoa olevani hyvä ihminen tai kunnon ihminen, en ainakaan läheissuhteiden suhteen.)

Osin varmasti kaikenlaiset merkit ja tuhon ennusmerkit, joita olen ounastellut liehuvan tiettyjen henkilöiden ympärillä (käyttää mielellään valtaa ja pysyy ylästatuksessa katkoitta, nauttii toisen nolaamisesta, nauttii toisen seksuaalisesta hämmennyksestä ja epävarmuudesta, seksualisoi mieluusti tilanteet), ovat olleet vain turhaa pelkoa ja kuvittelua. Olen sen itsekin tiedostanut, kun moni, jota on pidetty yleisesti karismaattisena tai viehättävänä tai kiehtovana, on itsestäni vaikuttanut vain todella pelottavalta mieheltä. (Naisten väkivalta on erilaista ja sen suhteen olen paljon huonompi tunnistamaan mitään varoitusmerkkejä.) Mutta samalla olen ajatellut, että mieluummin erehdyn tuohon suuntaan, että olen ylivarovainen. Ei se ole keneltäkään pois. Ja samalla tavalla olen vetäytynyt tilanteista ja suhteen alun mahdollisuuksista, joissa olen huomannut itsessäni piirteitä, joista en ole pitänyt - liian kohtalonomainen halu ripustautua, nöyrtyminen tai vaihtoehtoisesti halu peitota toinen väittelyssä; en ole halunnut katsoa pidemmälle, sukeutuisiko minusta joko suhdenarkkari, passiivinen nyrkkeilysäkki tai järjen puhuttelemattomissa riehuva raivotar. Ja huolimatta kaikista vetäytymisistä, niin, kaikenlaisia tapahtumia on riittänyt ehkä liikaakin yhdelle elämälle, ja osa kumppaneista on ollut sellaisia, että he ovat taas joissain muissa - välillä liki kaikissa muissa ympärilläni - laukaisseet pelkoa ja epäuskoa: et kai sinä oikeasti päästänyt tuota ihmistä lähellesi? Mutta en havainnut heissä niitä piirteitä, jotka itseäni olisivat pelottaneet, niitä, joita opin varomaan aiemmin. (Ja luojan kiitos mitään pahempaa ei myöhemmin enää sattunutkaan; väkivallan kohteeksi joutumisistani on tavattoman kauan ja niissä molemmissa mies oli paljon minua vanhempi ja keskeinen osa suhteen dynaamiikka oli juuri tuo ikäero ja kokemuksen ero; kovin kauan ei onneksi kukaan joudu olemaan nuori nainen.)

Nyt menen jatkamaan Erpenbeckiä. Ulkona sataa puutarhaan isoa, höttöistä pakkaslunta. Laitoin aamulla lisää perennansiemeniä jääkaappiin vermikuliitissa. Tunnen viiltävää onnea siitä, että saan elämässäni tehdä nyt tällaisia asioita, jotka todella kiinnostavat itseäni: kylvää, liikkua hitaasti, levätä. 

Jos joku olisi antanut enemmän rohkaisua tällaisiin suuntiin ollessani nuorempi, kukapa tietää, ehkä lukisin Erpenbeckiä ja ihmettelisin, kenestähän tämäkin oikein kertoo. Itselleni oli todellinen läpimurto oppia rentoutumaan ja lepäämään muutenkin kuin seksin (ja myöhemmin, hengästyttävän urheilusuorituksen) jälkeen: että voi vain ottaa ja levätä. Tuosta noin vain, tarvitsematta toista ihmistä tai edes vesijuoksuallasta tai tanssituntia. Olen tyytyväinen siitä, että saan opettaa tällaista tärkeää kansalaistaitoa, joka voi auttaa jotakuta vapautumaan suhderiippuvuuksistaan (tai ainakin höllentämään niihin hengitystilaa), ehkä jopa huomattavasti varhemmin kuin itse opin. Ehkä joku oppii sen lapsenakin, mutta se näyttäisi olevan aika harvinaista, ainakin levon ottaminen silloin, kun on juuri tapahtunut jotain mieltä kuohuttavaa ja haluaisi purnata tai huutaa apua. Tunnen kaksi ihmistä, jotka selvästi osaavat sen, lapsuudesta saakka, mitenkään harjoittelematta. He eivät vain stressaa tai hermostu asioista, ja osaavat ottaa levon. Tuosta noin vain! Kaksi kaikista niistä tuhansista, jotka tunnen. Ja molemmat ovat miehiä, tietysti. Hyvin kilttejä, itsensä kantavia, vakaita. (Ei mitenkään yllättäen myös heidän suhdehistoriansa ja työhistoriansa on jokseenkin vakaasti etenevää, käänteetöntä, hikatonta.)

Olisi hyvin kiinnostavaa tietää, mitä he ajattelisivat Erpenbeckin kirjasta. 

Etanointia

Joskus, jollekulle, luonnehdin itseäni hitaaksi oppijaksi. Tätä vastustettiin. Olin närkästynyt; kai minä nyt itse tiedän, miten hitaasti omaksun asiat? 

Pari yötä sitten heräsin siihen, että vatsatauti teki tulojaan. Oksetti, pakotti, ihan kamala olo. Mietin kuumeisesti, olenko ehkä syönyt jotain pilaantunutta, mutten osannut arvata, mitä. Yritin yökkiä pönttöön, epäonnistuin. Pissaamaan sentään onnistuin. En saanut unta siltä ololta, enkä uskaltanut särkylääkettäkään ottaa, koska vatsa oli jo valmiiksi niin sotajalalla. 

Muutaman tunnin kuluttua menin uudestaan vessaan valvottuani tuskaisena piehtaroiden. Havaitsin verenpaisumuksen tulleen: ne viimeiset kuukautiset, ehkä, toivon. Gynekologihan sanoi, että niiden pitäisi vielä tulla, kiitos edellisen kuukauden vuodollisen hormonikorvaushoidon. Ne vain ottivat oman aikansa ilmaantua. 

Tunsin itseni typeräksi, mikä toi mieleen tuon hitaan oppijuuden. Olen pulannut kuukautisten kanssa pakon edessä, mitä, noin kolmenkymmentäviiden vuoden ajan. Kun laskee tuohon sen keskimääräisen kiertoaikani (joka tihentyi huomattavasti hormonikorvaushoidon myötä, se on laskettu kaavaan mukaan), lienen ollut kuukautisten ensioireiden kanssa tekemisissä ehkä 350-360 kertaa. Silti kuvittelin nytkin saaneeni mahataudin. (Internet väittää, että naiset kokevat paljon useammat kuukautiset elämänsä aikana. Monella täytyy olla paljon lyhempi kierto ja pidempi - käytännössä vuosia aiemmin alkanut - hedelmällisyysikä.)

(Tulee mieleen se kerta, kun palasin opettamaan noron - se oli aito mahatauti - jälkeen ja kerroin oppilaille kuvitelleeni, että se oli sydänkohtaus ja menoa nyt, sinne saakka, että oksensin komeasti kaaressa ja totesin ilahtuneena, että ei kun ei sittenkään, tiedänkin tän jutun. Ja yksi oppilaista kertoi, että hänen äitinsä uusi aviosiippa oli päätellyt samoin, ehtinyt jo kutsua ambulanssinkin paikalle ja päässyt sitten oksentamisen makuun vasta sen sisässä. Noro on kyllä melkoinen.) 

Ilmeisesti yksi hedelmällisyysikä ei saanut minua oppimaan kuukautisteni ensi merkkejä. Tällä on ollut seurauksensa, runsaasti tuhottua materiaa. Olen ehkä, toivon mukaan, viimeisten kuukautisteni ääressä liki yhtä hönö kuin ensimmäisteni kanssa. (No, enää en sentään yritä pärjätä päiväkausia yhdellä kuukautissuojalla; äitini neuvoi minua aika suurpiirteisesti ja harmitellen, että onpa kamalaa, että sait nuo riesaksesi, ota tuosta side, laita se housuihin, noin - mistään vaihtamisesta ei ollut puhetta, joten lopulta vuosin ohi ja side muuttui kammottavaksi, kökkäreiseksi, haisevaksi, litimäräksi, ja koetin tunkea sen päälle lisää vessapaperia: kerrassaan kammottava kokeilu. Vasta useampien kuukautisten mentyä minulle valkeni - en enää muista mistä - että niitä kuukautissuojia pitäisi vaihtaa, ehkä monta kertaa päivässäkin. Vain hivenen myöhemmin opin, että ratsastusharrastus ja ulkoinen side eivät oikein rimmanneet yhteen. Ostin äidin kauhuksi tampooneja ja opettelin käyttämään niitä sen pienen rasiaan ahdetun kirjallisen käyttöohjeen mukaan. Pyörrytti ja oksetti ja pelkäsin hirvittävän paljon toksista shokkisyndroomaa, mutta pysyin tajuissani ja terveenä.) 

Jotkut asiat kyllä tarttuvat mieleen, kuten vaikkapa kasvien tieteelliset nimet. Mutta tällaiset seikat eivät. Tai se, mitä minun pitäisi opetella: opetuspaikkojeni pelastussuunnitelmien yksityiskohdat. Olen nyt lukenut pelastussuunnitelmat useamman kerran läpi ja aina on kuin kohtaisin aivan uuden tekstin. Epäilisin jotain muistisairautta, ellen tietäisi, että toiset asiat opin varsin nätisti. Tarvitaan vain kiinnostus. 

Kun sitä ei ole, käy etanaksi. 

Innostavampia asioita: halvalla ja kuolintoreissaan viime keväänä haalimani kamelia kuntoutui kesän aikana pihaillessaan ja kukkii nyt innolla. 

Tasankoa näkyvissä?

Oli kyllä ihan paras aloitus uudelle vuodelle käydä gynekologilla ruinaamassa vähän isompiannoksista hormonikorvaushoitoa. (Edellinen ei selvästikään enää riitä, uni on taas silppua.) Nimittäin nyt saan kokeilla vuodotonta hoitoa. En osannut olla toistelematta gynelle että no jopas jotakin ja että tämäpä siunaus, niin hämmästynyt ja onnessani olin, ja varmasti hymyilin kuin puuhevonen. Toki voi olla, että kehoni sanoo stop ja joudutaan perumaan suunnitelmat, mutta olen kyllä älyttömän innoissani tästä näkymästä ja laulaa loilottelen täällä kotonakin silkasta innosta. Jospa vaikka loppuisivat samalla ne hormoniheiluntamigreenitkin! On todella vaikeaa edes kuvitella, että voisi saavuttaa tilan, jossa oikeasti elämä on tasaista eikä tarvitse mitä tahansa menoa suunnitellessa kosahdella sen suhteen, että no tuossa en kyllä jaksaisi mitään, ja että tuossa olen yli 3/4 todennäköisyydellä migreenissä, ja onhan varmasti tarpeeksi mustia leggingsejä ja verkkareita puhtaana, koska sitä verta tulvii kuitenkin yli kaikista suojista. (Onneksi sentään migreenini ovat sellaisia, että yleensä pystyn mitenkuten funkkaamaan, vaikka kaikki onkin semmoista hampaat irvessä selviytymistaistelua niiden aikana, ihan yksinkertaisetkin asiat.) 

Kauas on tultu siitä ajasta, kun kuukautiset alkoivat selkeästi paljon myöhemmin kuin kavereilla, jolloin olin jo ehtinyt ajatella, että ehkäpä sittenkin vältyn niiltä täysin. Vaan mitäpä vielä, ei näiltä noin vain vältytä. Hedelmällisyysikäiseksi naiseksi en koskaan halunnut, se on sen verran koiranhomma tässä maailmassa, mutta taitaa olla niin, että se aika alkaa olla lusittu! Nyt kun alkaa olla kaikenlaisia vanhenevien naisten vaivoja, niin on kyllä ihan oikeus ja kohtuus, että on myös vanhenevien naisten edut.

 
Toki tässä on se haaste, että uusi kuuri alkaa juuri samalla kellonlyömällä kuin kevätkauden opetuksetkin, ja ensimmäiset kuukaudet voivat olla aina semmoisia vähän mielenkiintoisempia, kun keho vasta totuttelee uuteen annostustapaan. Mutta pieniä hormonimääriähän nuo ovat verrattuna hedelmällisyysikäisen naisen elimistön määriin, joten uskon kyllä kestäväni muutaman kuukauden rintojen arkuudet sun muut, etenkin jos tämä korjaisi unet. (Edellisestä annoksestahan ei edes tullut mitään haittavaikutuksia, pelkästään valtavasti virtaa ja palautumiskykyä.)

Aika näyttää, miten tämän kokeilun käy. Mutta olen onnellinen jo siitä, että siihen edetään. 

Vääränmuotoinen palikka

Jos aikuisena kokeekin olevansa vääränmuotoinen palikka Kela-asioidessa tai työkkäriasioidessa, mutta oikeastaan harvemmin muuten, niin nuorena sitä kyllä koki ihan jatkuvasti. 

Vanhempani tulivat tapaninpäivänä käymään. Kuuntelin, miten Vompsu jutteli heidän kanssaan teini-iästäni. Äiti kertoi koko suvun naisten pohtineen yhdessä, missä oli vika, kun minulla ei tietyssä iässä edelleenkään ollut poikaystävää. He olivat pohtineet sitäkin, olinko ehkä lesbo. Tuollaisesta kokouksesta en onneksi siinä iässä tiennyt mitään, vaikka tietysti nämä toiveet tai suorastaan vaatimukset tihkuivatkin läpi monissa yksittäisissä vaivaannuttavissa kommunikaatioissa. Oli myös epäluuloa sen suhteen, että on joku, mutten vain kerro. Tuntui aika tuskaisalta yrittää vääntää rautalangasta suvun vanhemmille naisille, että ei, kyllä minua kiinnostaisi, mutta etten vain kelpaa kellekään. Se tuntui todella kipeältä, vaikka kuinka olin päättänyt lapsena, ettei minua jallitettaisi siihen, tähän tai tuohon koiranhommaan vetoamalla siihen, etten kelpaa, jos en taivu noihin juttuihin. (Mm. siivoaminen.) 

Siinä kuunnellessa muistin taas äkkiä tarkasti, miltä se tuntui. Kammottavalta. Kaikkia muita tunnuttiin kosiskeltavan, oli halailuja ja pussailuja ja tapaamisia ja kiinnostuksen ilmaisuja. Ja itse elin täysin autiomaassa. 

Tai ainakin niin sen koin. Minua kyllä lähestyttiin pari kertaa, mutta mokasin ne pahasti. Ensisuudelmassa yllätyin siitä limaisesta, kaljanmakuisesta kielestä ja säikähdin niin, että puraisin kieltä ennen kuin ehdin edes tajuta. Ja samoin kävi, kun joku koetti takamustani toisen kerran - käännyin ympäri ja löin poikaa niin lujaa kasvoihin, että hän lensi päin seinää ja valui sitä pitkin alas. Käsi oli kipeä useamman päivän mutta yritin lohduttautua sillä, että poika ei selvästi ollut tehnyt kirjallisia töitään eli lukenut Desmond Morrisia, jonka lähetymisen vaiheissa takapuoleen koskeminen ei suinkaan tullut ensimmäisenä kosketuksena. (Edelleenkin inhoan sitä, jos minua kohdellaan kuin jotain lipastoa, jonka voi vain nostaa ja siirtää paikasta a paikkaan b. Sen takia en ole pystynyt kontakti-improvisaatiooon. Siinä ei kysytä lupaa. Ja tavanomainen mies vie valssissa -konstruktio on sekin kyllä aika kauhea, ja vaatii vähintään vastoinhangoittelua.) Sitten kun lopulta sain ensimmäisen poikaystäväni, hän jotenkin meni sekaisin siitä, että pyysin häntä makaamaan myös yksinäisen ystäväni kanssa. Hän hakkasi minut ihan kunnolla, ei siinä samoin tein, kyllä seksi jonkun muun kanssa hänelle kelpasi, mutta aika pian sen jälkeen, kun sanoin ei jollekin hänen perversiolleen. Siihen loppui sekin juttu parin viikon tapailemisen jälkeen. 

Ja koska sitten muistinkin jo ensimmäisen avoliittoni, silloin opiskelin yliopistossa, näin viime yönä painajaista taas siitä kumppanista. En olisi ikinä alkanut siihen suhteeseen, jos olisin osannut kuvitella, että voisin saada suhteen jonkun muunkin kanssa, mutta enhän minä semmoista osannut kuvitella, sillä historialla. Näen tuosta kumppanista tosiaan edelleen painajaisia, ne eivät olleet helpot puolitoista vuotta, ja pääsin niistä edes jotenkin yli saadessani tietää hänen eksältään tämän käyneen pitkän psykoterapian sen heidän suhteensa jälkeen edes jotenkin paikkaantuakseen. Seuraava liitto oli jo paljon parempi ja olisi varmaan voinut kestääkin, jos olisin tullut toisenlaisesta taustasta. En oikein osannut suhtautua siihen, että silloinen puoliso halveksi vanhempiani niin selvästi. Hänelle maailma jakautui noina vuosina koviin tyyppeihin ja luusereihin, ja oli aivan selvää, kumpaan peruskoulupohjalta elämänsä eläneet, kiltit ja viinaan koskemattomat vanhempani edustivat. Jossain vaiheessa tajusin, että tietyssä mielessä hänestä minäkin taisin olla vähän turhan luuseripiirteinen kaikkine uratavoitteettomuuksineni. Ja pysyin uskollisensa itselleni ja lähdin. (Ei se tuntunut näin yksinkertaiselta, mutta luulen, että pohjimmiltaan tästä oli kyse: luokkaerosta, toiveiden ja tavoitteiden, maailmankuvan erosta.) 

Tunsin siinä istuessani ja kuunnellessani tyytyväisyyttä siitä, että Vompsu keskustelee vanhempieni kanssa eikä halveksu heitä. Toki hän tietää, että nämä ovat mahdottomia, ja että minä olen myös mahdoton, mutta hän tietää olevansa itsekin mahdoton, samoin kuin perheensä - ylipäänsä, että kaikki tässä maailmassa ovat omilla tavoillaan mahdottomia. Kaikki yrittävät parhaansa, vaikka ovat vääränmuotoisia palikoita. 

Palikkuus vaan saa erilaisia muotoja eri ihmisillä. 

Isoäitini, jotka olivat niin huolissaan siitä, etten alkanut deittailla heidän mielestään oikeana ajankohtana, eivät onnistuneet järjestämään elämiään kovinkaan hyvin, vaikka kuinka etenivät normaalisti. Heillä oli aika nopeasti kelvottomat aviomiehet ja kakaroita pyörimässä jaloissa ja sitten vain kakarat ilman aviomiehiä. Silti he vielä vanhoinakin kähersivät ja värjäsivät hiuksiaan, koettivat näyttää nuorekkailta ja niin edelleen. Heille oli tärkeää näyttää sieviltä ja tavoitelluilta. Samoin kuin äidilleni, joka onnistui pitämään aviomiehensä. 

Kuunnellessani Vompsua ja vanhempiani mietin, että varmasti minullekin olisi ollut noina tiettyinä vuosina tärkeää, että joku olisi nähnyt minut tavoiteltavana, mutta mieluummin jonkin muun kuin sievyyden takia. Sievyyshän katoaa. Todellisia hyveitä, näin olen uskonut pienestä tytöstä saakka, ovat tarkkanäköisyys, pitkäjänteisyys, anteeksiantavuus, kohtuullisuus, sinnikkyys ja välittäminen. Niitä ei ehkä nykyään arvosteta siinä määrin kuin monia muita asioita, ei ainakaan nuorten ihmisten piirissä, mutta lopulta aika moni asia elämässä palautuu noihin. Tyytyväisyys siihen, mitä on ja mitä tapahtuu. Kyky levätä vastoinkäymisissäkin. Ymmärrys siitä, ettei voi olla kenellekään riittävä, koska ihminen on laumaeläin, ei parieläin. Rakastaminen siitä huolimatta, että pettymyksiä on taatusti luvassa. Auttaminen niissä kohdin, kun osaa kerrankin jossain auttaa, ja sen hyväksyminen, ettei yleensä osaa. Se, että osaa kiittää itseään, koska toisten kiitokseen on turha luottaa, ihmisethän usein kiittävät ihan pöhköistä asioista kuten kivan muotoisista housuista ja muusta epäolennaisesta. Se, että osaa antaa anteeksi itselleen, koska jälleen, toisten varaan ei kannata tässäkään täysin jättäytyä. 

Vääränmuotoisesta palikkuudesta ei ole ollut vain harmia, vaan myös paljon hyötyä, vaikka se onkin tehnyt vaikeaksi bondata tietyssä iässä, kun toisten kokemusmaailma oli vaan niin erilainen. (No jaa, kai se on edelleen, enhän ole halunnut lapsiperhe-elämää missään vaiheessa.) En nimittäin ota oikein mitään annettuna. Itsestäänselvyyksiä ei vallitse siinä maailmassa, jossa elän. Ei ole taattua, että joku haluaa olla ystäväni vielä huomennakin. Tai jaksaa edelleen jutella vanhempieni kanssa ja välittää heistä. Ei ole selvää, että saan elää kissan ja koiran kanssa. Tai että olen työkunnossa. Niinpä kun jokin on hyvin, osaan iloita siitä. 

Jouluaattoaamuna pesin tuusulalaisista magnolian siemenistä hedelmälihan rippeitä. Sormiin tarttui kirpeän pihkainen, sitruunainen tuoksu, aivan omansalainen. (Pihka ja sitruuna eivät kuvaa sitä kovinkaan hyvin, mutta ovat lähimmät keksimäni vastineet; en ole ennen haistanut magnolian hedelmälihaa ja epäilen, ettet sinäkään ole.) Pestyt siemenet pääsivät kosteaan rahkasammaleeseen käärittynä jääkaapin takaseinusta vasten. Keväällä kylvän siemenet. Jouluaattona kylässä ollut ystävä kysyi, eikö ole kauhean surullista, jos magnolian taimia kuoleekin, eiväthän ne ole mitään yksinkertaisia kasvatettavia. Mitäpä tuohon sanomaan. Kaikki elävä kuolee joskus. Kun tarpeeksi kylvää siemeniä, joku voi kasvaakin suureksi, kukkivaksi puuksi. Ainakaan kukkivaa puuta ei voi kasvattaa siemenestä kylvämättä niitä siemeniä.

Ensi vuonna olemme Vompsun kanssa olleet yhdessä - mitä se tarkoittaakaan, meidän kohdallamme ainakin kovin montaa asiaa - kaksikymmentä vuotta. Niin että jos magnolian ensikukintaa pitää odottaa kymmenen vuotta, ei se lopulta voi olla kovin pitkäkään aika, koska kaksikymmentä vuottakin kuluu yhdessä hujauksessa. 

Muusakokelas Kengurupallo

Ihmiset havahtuvat aikuisuuteen erilaisten asioiden kautta. Itse taisin havahtua siinä vaiheessa kun tajusin halunneeni jollain oudolla esitietoisella tasolla olla jonkun taideteoksen innoittajana, muusana. Niin kovasti kuin olin kirjoittanut ainejärjestölehteen ja esseisiin siitä, miten elämää ei voi pysäyttää ja että koko yrityskin on typeryydessään ällistyttävä, niin enkö vaan jossain salaa halunnutkin pysäyttää sen. Olisin halunnut nähdä itseni siinä pysäytyskuvassa. Rakastavassa pysäytyskuvassa. Haluavassa pysäytyskuvassa.

Kaikki alkoi purkautua, kun aloin kirjoittaa jonkin ulkoisenkin tulosvastuullisuuden painamana. Muusakokeluus, jota olin siihen saakka piilotellut itseltäni, tunki näkyviin, enkä oikein pitänyt näkemästäni.

Silti ihmettelin, että miten on mahdollista, ettei kukaan ole rustannut edes huonoa pikku värssyä, vaikka olin niin kovasti ponnistellut.

Vai olinko? Oli pakko tarkastella asiaa kunnolla. Kyllä vain, liehuvat hiukset, mutta kovin ohuet ja ruokkoamattomat ja alituiseen takussa. Oletteko kuulleet muusista, joilla on liki rastoittunut toinen korvantaus? Pitkiä, satumaisia, liehuvia vaatekappaleita, sen pystyin ja olin pystynyt järjestämään. Mutta sitten olin pilannut vaikutelman puhua papattamalla, nauramalla liikaa ja väärille asioille ja ennen kaikkea niistämällä välillä hihaan itkettyäni. Edes traagista muusaa halajavat eivät oletettavasti halua muusaa, joka menneitä muistellessaan vollottaa vuolaasti hiemankin alkoholia saatuaan, puhuu raiskatuksi tulleista läheisistä ja niistää sitten hihaan. Ei siinä paljon auta, vaikka kuinka baletissa sanottiin, että on lyyriset kädet. Niin käsifetisististä ihmistä ei olekaan, että pelkillä lyyrisesti liikehtivillä käsillä, joissa on vielä aika paksut ranteet ja sormet ja lapiomainen kämmen, pötkittäisiin pitkälle.

Ja senkin sain huomata harharetkilläni, että vaikka kuinka pystyin kuvittelemaan, että joku tarpeeksi sekaisin oleva voisi palvoa minneäni, niin hitto vie, en itse jaksanut yhtään sitä tunnetta, että jonkun seurassa kävin kesyksi, vienoksi ja vaitonaiseksi kuin jonkin kuvakudoksen kauhtunut neito, joka silmäilee ujosti maan tomua ristipistosilmin. Niin kovasti kuin osittain halusinkin muusaksi ja niin kovasti kuin rakastankin kasveja ja heidän tapaansa olla ja asuttaa maailmaa, oli aika selvää, että taipumukseni eivät osoittaneet vegetoinnin suuntaan vaan että olin varsin tyypillinen nisäkäs, ja vieläpä tällaisessa kaikkiruokaisessa, petomaisessa ja juonivassa lajissa. Ounastelin kainostelumoodiin osuessani, että näinköhän se onnistuisi kuitenkaan rauhoittamaan minua pidemmän päälle. Arvelin, että jossain vaiheessa purkautuisin joka tapauksessa kuin tulivuori ja siinä vaiheessa en enää vaikuttaisi tarpeeksi säyseältä ja hyväksynnästä elävältä.

Ja koska olin jo alkanut tarkastella asiaa, muusa-asiaa siis, huomasin äkkiä käyväni hyvin äkäiseksi siitä, että minun pitäisi pystyä miellyttämään jotakuta toista siinä mittakaavassa - täyttämään jonkun muun tarpeita, omiani talloen. (Niitäkin kun on.)

Ei siten auttanut kuin ryhtyä muusimaan itseään, koska tajusin, että hitto vie, kukaan muu ei kyllä ikinä pysty kyhäämään tästä kaikesta sotkusta mitään inspiraatiota ja että en mitenkään pystyisi pitämään sisälläni sitä kaikkea, joka sai yhden hyvin pidättyvän ihmisen joskus toteamaan, ettei hän pidä tavastani keskustella. (Olin varmaan taas nauranut väärässä kohdassa enkä yhtään tajunnut, että hänellä oli ollut jo pidempään epämukava olo.)

Jos siis nuorena olisikin ulkoisesti edes etäisesti vastannut muusan muottia hupsuine vaatteineni, joissa jäädyin joka talvi, toiminnallisuus oli siihen täysin soveltumatonta. Ja nyt, kun vaihdevuodet lanaavat ylitseni (pitää mennä gynekologille, aiempi hormoniannos ei selvästi riitä alkuunkaan, koska valvon taas ja nyt koen luultavasti myös niitä kuumia aaltoja, ensimmäistä kertaa; aiemmin koin vain jääkausia, mutta ne häätyivät hormonikorvaushoidolla puoleksitoista vuodeksi), saatan toisinaan olla niin väsynyt, keskusteluun ja ajatuksiin tympiintynyt ja rauhaa etsivä, että toiminnallisuuteni puolesta saattaisinkin sopia muusaksi, ellen satu olemaan äkäisellä tuulella, mutta se muu - muusamainen olemus - on puolestaan kadonnut ties minne vuosien varrella. Havaitsin tämän selkeimmin lääkärissä käydessäni. Aiemmin, hedelmällisyysaikana, olisin mieluummin kuollut kuin mennyt lääkäriin lököttävissä verkkareissa. Ja olisin luultavasti joka tapauksessa tuntenut itseni paksuksi ja epämuusamaiseksi ja häiriintynyt siitä, mutta nytpä vain onnuin lääkäriin enkä yhtään miettinyt verkkareita tai sitä, että näytän vuosi vuodelta enemmän peltomyyrältä.

Jos minun pitäisi antaa muusakokeluudelleni jokin arvosana, olisi se ehkä 5/10. Ei ihan hylätty mutta hyvin lähellä sitä. Syy, miksen saa hylsyä, on tämä: onnistuin kuin onnistuinkin kirjoittamaan itseni näkyviin itselleni. Opin rakastamaan tuota hahmoa ja haluamaan sille hyvää. Mutta se on kyllä sanottava, että tämä on melkoinen työsarka, koska itsensä muusiminen on suunnilleen yhtä helppoa kuin ihailla kengurupallon minneä. 

Keskiviikkona katselin opetustilassani (päiväkodin liikuntasali) ihaillen pilatespallojen päälle verkkohäkkiin nostettuja muutamaa lasten kengurupalloa. Ne ovat kuin fyysikon approksimaatiomallinnuksia kaksinisäisistä utareista; pääni ei ole koskaan lakannut ihailemasta kirjan nimeä Oleta pyöreä lehmä. Vaaleanpunaisia, vinyylisiä, pinkeitä, ja kaksi sojottavaa utaretta. Kuinka hauskaa lapsena olikaan pomppia kengurupallolla ympäriinsä. Hetkessäkös siitä kirjoittaisi pienen itsekritiikin saastuttamattoman värssyn!

Oi kengurupallo kimmoisa 

kestät ja joustat vuosia

kenellekään kuulu et

verkkohäkissä asustelet

Älä välitä pilatespalloista

niillä ei saa pomppia

niiden juttu on hallinta

sitä et tahtoisi valita

Tuntosarvetko vai utareet

otsaasi kasvavat ulokkeet?

Anatomias arvoitukseksi jää

silti osaat villiinnyttää

Ja ei, en pomppinut kengurupallolla, vaikka muistinkin pomppimisen kengurupallot nähdessäni, ja mietin, mikä hiivatti siinä on, että aikuiset ovat monesti niin arkoja leikkimään. Kyllä minä sen ymmärrän, ettei kipeällä koivella pompituta, mutta että ajatuksilla, mielikuvilla, sitä on hankalampaa tajuta. 

Hän häntä häntäset

Tänään tarkistin piironginlaatikosta pionien kylvöpussit. Siemenet, jotka haalin sinne syyskuussa hiekan ja perliitin sekaan itkua nieleksien, ovat kasvattaneet pitkiä häntiä. Jotkut siemenet vielä miettivät. Annan niiden istua piirongin pimeässä vielä pari viikkoa, ja sitten pussit siirtyvät jääkaappiin saamaan kylmäkäsittelyn. Maaliskuussa kylvän ne ruukkuihin.

Jatkuvasti törmään kaikkeen tällaiseen. Niin, Zenon-kissa kuoli. Silti säilöin tomaatit, omenat ja päärynät, keräsin ja puhdistin siemenet ja kylvin niistä osan itse, osan pakkasin ja lähetin Maatiaiselle. Kastelin kukat, en päästänyt niitä kuolemaan ja kaikki ulkoilijat saatiin sisään ennen hallaa, daalianjuurakot nostettiin, perunat korjattiin. 

Mikään ei olisi huvittanut ja liikuin kuin paksussa kiisselissä, mutta muistin, miltä kaikki näytti silloin kun tasan kaksikymmentä vuotta sitten maailmani romahti ja erosin, muutin pois ja kaikki muuttui: pahinta oli havahtua ja huomata, miten olin voinut niin huonosti, että muutama huonekasvi oli kuivunut koppuraiseksi rangaksi, eivätkä elämään jääneetkään voineet hyvin. Olin ollut niin kiinni omassa surussani ja kauhussani, etten ollut edes huomannut noita elinkumppaneita, jotka olivat kannatelleet minua vuosikaudet. Lähtöni jälkeisenä talvena kaksi viidestä eläimestä kuoli. Vanhoja eläimiä, joilla oli kasvaimia aivoissa. En ollut läsnä niiden viimeisinä hetkinä, ja olen siitä edelleen pahoillani, vaikka toki osa minusta ymmärtääkin, etten vain osannut silloin järjestää asioita paremmin, en vaikka kuinka olisin halunnut. 

Nyt, kun syyskuussa tuntui taas siltä, että kaikki hajoaa, muistin sitä aiempaa hävityksen kauhistusta, ja ajattelin, että varmasti harmittaa jälkeenpäin, jos päästän tomaattisadon mädäntymään, kippaan päärynät kompostiin tai annan kasvien näivettyä ruukkuihinsa ja havahdun kesken toipumisen mahdollisuuksia siihen, että kaikesta on tullut mustaa mätänevää lälliä, kituvia rankoja tai elottomia koppuroita. Niin sitten itkin ja säilöin, itkin ja järjestelin, itkin ja nostelin ja kastelin, ja päivistä tuli pitkiä ja läpikotaisin surullisia, ja iltaisin kaaduin sänkyyn itkuisana ja väsyneenä, ja aamuisin heräsin edelleen itkuisana ja väsyneenä. Jotenkin saimme maahan viisi uutta ruusuakin, ja sitten jalkani hajosi.

Ja nyt pioninsiemenet ovat kasvattaneet lipaston pimeässä itselleen hännät, samanlaiset hännät kuin muutkin idut kasvattavat. Olen pystynyt taas tekemään kastelukierroksen. Tulee uusia aikoja, joskus myöhemmin tätä kaikkea sävähtää muistona: mikä painajainen. Idut eivät muistoista tiedä, ne vain kasvavat. Ja kasvit kukoistavat kasvilamppujensa alla, vaikka kuinka olisi marrasharmaa.

Tänä vuonna en kiusannut pioninsiementen herättelyä niitä kaiken aikaa vakoilemalla ja kääntelemällä, kuten viime vuonna, kun kävin malttamattomana komuutilla parikin kertaa viikossa, ikään kuin se jotenkin nopeuttaisi prosessia. En edes muistanut siemeniä ennen kuin näin tänään sattumalta pussit ja tarkistin niiden tilanteen. 

Tukisukkametsällä

Himputin apuvälinemarkkinat. Koetan löytää itselleni kuntoutusta vauhdittamaan tukisukkia, joista olisi oikeasti apua, mutta kaikki tukisukat on tehty jaloille, joissa on tosi raskas ja iso nilkka ja pohje. Sopiva nilkan mitta löytyisi muutamalla merkillä koon 36-37 sukista, mutta jalkateräni onkin sitten kokoa 41-42, ei siis ole mitään saumaa sille, että tunkisin varpaat tuommoiseen prässiin. Ei auta kuin mennä varpaattomilla malleilla, ja niissäkin on vaikeaa löytää riittävästi kompressiota jalkaterälle ja nilkalle, vaikka ottaisi pienimmän koon. Olisipa semmoinen normaalimittainen, en muuta sa.

 
Nää on näitä mielenkiintoisia. Helpotus nyt kun ei tarvitse enää rampata työterveydessä koko ajan ihmeteltävänä ja kommentoitavana. Työterveyslääkäri oli huolissaan siltä, miltä nilkkani näyttävät eikä yhtään hahmottanut niiden turvotusta. "Nämähän on ihan kuopalla, johtuisiko kipu pikemminkin siitä", kun yritin näyttää, että katso nyt, tuollainen kauhea pullava möllykkä. Hän näki kuopan siinä missä minä ihan selvän turvotuksen eikä osannut sitä palpoidenkaan tunnistaa. Ortopedi sentään ymmärsi, että ahaa, luontainen muoto on tuollainen ja totta, tässä on palpoiden vähän lullua, kun vertaa toiseen jalkaan, vaikka ne näyttävätkin kovin kapoisilta ja tuntuvat kuivakkailta, jos miettii, miltä nilkka tavanomaisesti näyttää ja tuntuu. Olin tyytyväinen, kun magneettikuvasta näkyi, että kaikki nivelsiteet ovat ehjät ja lihakset ihan vahvat, yksi jänne vain turvoksissa, kyllä, turvoksissa, mitä kukaan ulkopuolinen ei näemmä ikinä ymmärrä jaloistani, mutta jonka toki itse havaitsen, kun tiedän, mimmoiset ne normaalisti ovat - ei yhtään pehmeää, vaan kuivat kuopat akillisjänteen molemmin puolin reippaasti malleoleja ylemmäs. (Kuinka monta kehonhuoltajaa onkaan kommentoinut näistä huolestuneina, vaikka kyseessä on rakenteellinen ominaisuus, ei mikään vika tai edes millekään häiriölle altistava rakenne.) Kuinka monta kertaa minulle sanottiinkaan, että tämän kuuluisi olla turvonneempi, jos siinä on kipua, ja kuinka monta kertaa väitin vastaan, että mutta onhan se turvonnut. Työterveyslääkäri taisi uskoa minua ja oireitani vasta kun sai ortopedin lausunnon magneettikuvista.

Semmoista se on. Ja itse katselin koko ikäni hierojakouluun saakka ihmisten jalkateriä ja nilkkoja ja mietin, miten he kestävät tuommoista turvotuskipua, verraten siihen, miltä itsestäni tuntuu, jos jalka näyttää vähän sinnepäiseltäkään: varvas vähintään murtunut tai nilkka nyrjähtänyt, jotta olisi mitään edes puoliksi vastaavaa. Vasta hierojakoulussa tajusin, että ahaa, suurimman osan ihmisistä jalat ovat aika turpeat ihan kivuttomassa normitilassaan, heillä on siellä enemmän nesteitä, säären lihakset alkavat paljon alempaa ja monen akillesjännekin on ihan uponnut sinne pehmytkudosmassan sisään eikä erotu pinnassa ihon alla aivan erillisenä rakenteena. Oivallusta tehosti ruumiinavausvalokuvista koottu anatomiaopus, jossa liki jokaisen kuvan kohdalla luki, että tässä lihas on epätavallisen pituinen, kiinnittyy epätavalliseen paikkaan, ja niin edelleen. Mikä kai tarkoittaa vain sitä, että variaatiota on runsaasti ja harva ihan juuri keskimittainen kohdassa x. 

Tuntuu jotenkin omituiselta, ettei lääkäri saavuta tuollaista oivallusta siitä, miten erilaisia jalkoja (selkiä, niskoja, käsiä...) ihmisillä on, miten yhden kudos venyy kuin purukumi ja toisen jännittyy jousen lailla pienimmästäkin ärsykkeestä. Ehkä niissä opinnoissa ja siinä työnkuvassa on vain aina krooninen kiire eikä ehdi oppia? (En itse selviäisi mitenkään työstä, jossa asiakas vaihtuisi puolen tunnin välein, ja aina olisi jokin ongelma ratkaistavana. Miten he pysyvät koossa?)

Ihmiset ovat erilaisia. Yhdellä näkyvät solisluut, vaikka olisi turvotustakin, toisella ne saisi esiin vain nälkiinnyttämällä. Miten pitkään olinkaan nuorempana huolissani siitä, etteivät solisluuni erotu tyylikkäästi kuten kavereilla. Mitä hittoa, ne toimivat varsin mainiosti siellä piiloisinakin. Ja ei, ne eivät erottuneet edes silloin kun valtavassa erostressissä kaksikymmentä vuotta sitten voin pahoin ruoan ajatuksestakin ja hiuksia lähti tukuittain ja käväisin ainoan kerran elämässäni alipainon puolella niin että kylkiluut näkyivät pinnalle saakka; tämän syksyn vastaavassa stressipuuskassa olin jo kokeneempi ja tankkasin proteiinia, vaikka kuinka ällötti. Sata grammaa kasvisprotskua päivässä, ja hiukset eivät lähteneet, vaikka stressiä oli varmasti aivan yhtä paljon. Yksi jänne vain suuttui, se on aika pientä.

Haluaisin löytää tukisukat. Ne auttaisivat kuntoutumisessa. Onhan minulla muutamat tukisukat, mutta eivät ne enää tue nyt kun turvotus on vähänkin lasehtinut. Yritän saada tukivaikutusta aikaiseksi pukemalla paksuhkon villasukan alle ja varpaattoman tukisukan siihen päälle. Pohkeeseen vedän vielä päälle pienimmän koon kompressiolahkeen. Tästä on edes jotain apua, mutta ei ole kovinkaan helppoa saada pakettia toimimaan niin, ettei se paksuhko villasukka siellä alla mene ruttuun. Olisi huomattavasti helpompaa vain kiskaista tiukka sukka jalkaan. Lupasiko kukaan helppoutta? Eipä kai... 

Taitaa olla niin, että tämän mallin kinttujen kanssa voi pyytää kompressiolta apua vain niissä kohdin, kun jalat ovat jo aivan räjähtävän kipeät ja turpeat. Sitä ennen kompression on tultava lihastyöstä.